Vaiettiin. Rouni näytti miettivän. Taas hän yritti puhua.
"Viemi tässä… Otin sen tähän", alkoi hän, mutta lopettikin siihen äkkiä, käänsi puheen toisaalle ja lisäili:
"Mutta eipä se avita. Vaikka puhuisi." Häntä painosti taas se kohtalon tuntu. Hän palasi vieläkin niihin kadonneihin lapsiinsa ja lisäsi:
"Onhan toki se hyvä heistä, lapsista, että eivät ole joutuneet tähän jakamaan isänsä osaa. Kun hävisivät kaikki."
Mutta veräjä narahti hiljaa. Mainu ja Viemi saapuivat matkaltansa. Siksi hetkeksi ilmestyi taas elämää öiselle, kohtalokkaalle pihalle, ilmestyi siksi lyhyeksi ajaksi, jolloin nuori emäntä kulki ääneti pihan halki miehensä ohi tupaan Mainun mukana. Sitten alkoi taas yö ja sen äänetön rauha. Yölepakko lähti kolostansa pehmeään lentoonsa. Rappuset jäivät tyhjiksi ja yksinäisen yösiiven omituinen lento suhautti silloin tällöin pehmoisen viivan pihamaan hämärän halki.
* * * * *
Ja nyt alkoivat huhut ja viestit niistä tulevista kieriä ja kertoilla. Yksi tiesi yhtä, toinen toista. Mainun seuroissa olleet puuhailivat lähetystöä ylempien viranomaisten luo. Eivät he olleet selvillä kenen luo, mutta aiottiin yrittää. Suunniteltiin hallitsijankin puheille pääsyä, tai ainakin anomuksen tekemistä asiasta. Yhdet siitä toivoivat apua, toiset eivät, kolmannet epäilivät. Kaikki toki suostuivat.
"Kun kokee niin tietää", arveltiin. Riekki lupasi yhtenä matkalle lähteä. Rounia pyydettiin lisäksi.
Mutta Rouni kieltäytyi. Ensin hän kyllä arveli luvata, mutta sitten ilmoitti jyrkästi:
"Olkoon."