Hän lisäsi vain:
"En minä vierasta halua. Ja omaani minä en ano."
Hän tuli siinä asiassa päättäväksi, varsinkin kun muisti Laukon Juhan puheet siitä, mikä osa odottaisi hänen vaimoansa kartanon voutien valtaan jouduttuansa. Mutta Riekki ja ne toiset lähtivät matkalle.
"Onhan koettu", arvelivat yhdet. Mutta ne, jotka olivat muuta suunnitelleet, pysyivät koko puuhalle kylminä, kuten Rounikin. Laukon Juha puheli:
"Ano sudelta, luuletko että lähtee? Älä vaan", kielsi hän jyrkästi ja lisäsi:
"Se on yhteistä: susilla suden pesä." Suotta siis anoa, suotta toivoa siitä apua. Hän toisteli:
"Hukka on hukan sukua. Älä siis sen luo laputa. Hee, veikkonen! Älä laputa! Älä laputa anomaan susilta!"
Mutta ne suunnitellut vastarinnat lykkäytyivät kuitenkin. Päätettiin odottaa siksi kun matkalle lähteneet palaavat, ei niin paljon toivosta, vaan muutoin vain. Sillä välin täydennettiin suunnitelmia. Tuli kyti entistä vihaisempana ja koko seutua painosti sama kohtaloiden tuntu kuin Rounia ja sen asumaa Turman taloa. Miehet olivat kuin laivurit, jotka tietävät joutuneensa kohtalokkaalle matkalle. Laivassa kummittelee, yöllä kajastaa taivaalta pahan enteitä, pilvien repeämisiä, ja uomat siellä ulapoiden ja vesien takana painautuvat yhä etäisemmiksi ja vieraiksi, semmoisiksi, jonne ei enää koskaan heidän huutonsa kanna, eikä heidän laivansa koskaan saavu. He vain purjehtivat avuttomina, mielessä ainainen levoton huoli ja yllä vuoroin tähdettyvä, vuoroin pilveytyvä kaikkeuden ja taivasten suuri, äänetön kaikkivalta.
* * * * *
Ja sitä mukaa alkoivat kieriä muutkin viestit. Ne viestit kasvoivat kieriessään. Yksi lisäsi yhtä, toinen toista. Korsi vain kasvoi korren viereen.