Ei hän itsekään tiennyt, miksi sitä kertoili. Kertoilihan vain kuin yhteisestä huolesta puhuaksensa, kuten yksinäisten metsälampien kuikka kaakottaa kaikki köyhät tietonsa omillensa silloin kun lammin rannoilla huomaa hiipivän vaaran. Rouni ei virkkanut sanaakaan koko puheeseen. Saira jatkoi ja tenäsi:
"Niin sanoin. Sanoin että: tämä ei ole Herralta, mutta hän vain sitä että: Minä olen vouti. Herra on Herra, mutta minä olen vouti."
Mutta Rouni oli kuullut jo kyllänsä. Hän lopetti työnsä, otti kirveensä ja poistui tuvasta sanaakaan sanomatta. Hän oli aikonut lähteä työmaallensa, mutta pysähtyikin kaivolle, istahti kannelle ja jäi mieteksimään. Hetken kuluttua kulki Mainu ohi, pysähtyi hänkin ja alkoi puhella. Ei hän puhellut näistä asioista, vaan yritteli jutella tavallisia.
Mutta Rouni ei niitä kuunnellut. Hän käänsi puheen aivan tahtomattansa juuri näihin roskaisiin asioihinsa, puhellen äkkiä:
"Ei tässä mieli tee erin jutella."
Ja sitä menoaan hän raskaasti jatkoi:
"Se joskus tahtoo nyt tässä pyrkiä latomaan kuormaa ja masentamaan.
Tässä kun nämä olot ja ajatukset kasaantuvat…"
Hän puhui kuin jokaista sanaa rouhien, raskaasti ja jykevästi, miettien jotain. Mutta sitten hän taas näytti kokevan voimistua ennallensa ja lisäsi entiseen tapaansa, vakaana:
"Mutta eihän se nyt vielä ole kaikki lopussa. Niin kauan kuin elämän viimeinen sana on sanomatta."