Sä mitä, naitu nainen, itket, halaat?
Mi on se, jota mieheltäsi salaat?
Viemin pieni aitta oli samalla puolen pihaa kuin se, jossa Viero nukkui. Sola vain oli väliä ja solassa kasvoi koivu. Sen koivun oksien latvat ulottuivat kumpaisenkin pienen aitan kattopäädyn ylle. Ja se oli kesäinen koivu. Monesti istui Viemi sen pienen aittansa kynnyksellä ja ompeli paitaa ja monesti muisteli Viero sitä pientä, kesäistä aittaa, joka oli nuoren naidun naisen aitta.
Tänään aherteli Viemi yksin tuvassa. Häntä oli, varsinkin sieltä Mainun saarnoilta tultua, alkanut joskus itkettää. Ei hän tiennyt miksi. Elämä vain tuntui omituiselta.
Niin se tuntui nytkin. Hänen kasvattinsa yksi ainoa pieni kukka tuikutti ihan veripunaisena akkunalaudallansa. Siinä tuntui nyt olevan kaikki se kevät, kaikki se maailma, mitä hänellä oli. Kun Mainu saapui tupaan, tapasi hän Viemin itkemässä. Hän heltyi sille kokonansa, istahti ääneti, tapaili veistostansa. Tovin sitä ääneti veistettyänsä hän lopulta puheli itkeneelle Viemille:
"Lapsihan sinä, Viemi, vielä olet."
Sydän se vain käski nyt niin sanoa. Viemi vaikeni, puuhailihan vain jotakin omiansa. Hetken kuluttua jatkoi Mainu:
"Mutta onhan niitä asioita, joita ei näe… Tuntee vain, vaan ei näe." Hänen mielensä muuttui omituiseksi. Hän koki ahertaa työtänsä ja toisteli kuin itsekseen kaihoisasti:
"Lapsi… lapsi vielä. Ei miniä. Köyhän lapsi, ei miniä."
Ja kun köyhä miniä ei mitään vastaillut, niin hän osanotolla kysäsi:
"Vai onko sinulla mikä suru?"