Viemi kohenti kirnun sijoillensa ja tapaili vastaukseksi:
"En minä tiedä…" Ja kun mieteksien hän lisäsi hiljaa: "Joskus vain tuntuu niin omituisesti painostavan."
Eikä Mainu sen enempiä kysellytkään, ei liioin hennonnut kysellä.
"Ne ovat hentoja. Ne asiat", puheli hän siinä työssänsä ja lisäili:
"Sydän on sydän… Sydän on sydän", toisteli hän mieli semmoisena ja lisäili:
"Et sitä, ihminen, itke ilman syytä… Ei… Et itke, et itke, ihminen ilman suruja", teki vain mieli yhäkin toistaa ja hän lopetti:
"Sillä kaikkihan se Jumalasta."
Ei hän siitä, Jumalan asiasta ja avusta nyt hennonnut enempää puhua. Kohtalon painostaman talon pikku miniä oli vain itkullansa herkyttänyt mielen. Ei tehnyt mieli nyt tuvassakaan olla. Hän lähti veljensä luo sen työmaalle. Kun he siellä taas joutuivat puheisille, niin hän, mieli yhäkin niistä Viemin itkuista omituisena, puheli veljellensä:
"Sitä on tässä maailmassa paljon, jota ei näe."
Ei hän itsekään tiennyt, mitä tarkoitti. Mieli vain veti niin puhumaan.
Hän jatkoi: