"Ja toista minä meinoan,
vaan toista minä lemmin."
"Hyi!" nuhteli joku tytöistä, noin-noin, kun se kuului asiaan ja toinen lisäsi:
"Kuka nyt pettää!… Ensin yhtä… ja sitten kuitenkin toista!"
Mutta poika heilahti kuin heinä ja kerskasi:
"Molempia. Ensin yhtä, sitten toista!"
"Hyi!"
Ja tyttö hyvitteli:
"Mutta Viero vain ei niin. Vai mitä Viero? Ethän?"
Viero ei vastannut. Koko tapaus oli helähtänyt nopeasti kuin kevään iloinen kuuro. Se jätti jälkeensä raiteille kylien kesäistä lempeä. Puut kukkivat. Kukin kosi salassa omaansa. Pihojen aidoilla kuivuivat viikolla taitetut vastat ja vanhat pitivät pirteissä omaa pyhäänsä.
Mutta Tuovin Lienu rakastui nyt Vieroon yhä enemmän ja kuitenkaan hänellä ei ollut nytkään mitään Mieriäkään vastaan. Hän olisi suonut sen edelleenkin häntä meinaavan ja kun eukot asiasta puhuivat, niin he eivät olleet varmat kumpiko se oikea oli: Vieroko, vai Mieri.