"Saven sotkemista se on, kohtalo." Ei hän siihen nyt, tällä hetkellä, halunnut uskoa. Hän jatkoi:
"Helkkari tässä! Kohtalo! Saven vanutusta se on", yltyi hän toistamiseen ja puheli kiihtyneenä:
"Toiset, rikkaat, kun polkevat, kuin savea, niin painut siinä toinen.
Ja Jumalaako apuun huudat?" kiihtyi hän ja epäsi:
"Ei veikkoset! Huhua! Huhua vain sitä! Rikkaan puolella se on ja sanoo: Vanu! Vanu! Vanu vain, kun sinua sotketaan! Kyll' taivaassa sitten saat luitasi hieroa! Nyt vanu! Helkkari! Hiiteen ne! Luikkia ne ovat pappilatkin."
Ja kaikista tuntui, että niin todellakin on. Jokainen heistä oli raatanut osansa pappien päivätöissä.
"Ja minkä voiton antavat? Papit?" jatkoi siitä Juha ja itse vastasi kiivaalla:
"Luille taivaan!… Kipenet tässä siis vielä! Helkkari!"
Ja heidän edessänsä oli riisuuntunut pyhä pukimistansa ja maailma valheestansa. Se maailma seisoi nyt heidän edessänsä kaikessa arkisessa karuudessansa, semmoisena, jossa taivas nojasi avuttomien hartioihin kaikella raskaalla painollansa, ilman sääliä, ilman mitään. Iltapuoli aneli jo tuloansa. Laukon turvekattoiset, pienet asumukset kääriytyivät hiljaa sen kesäiseen tunteeseen. Siellä täällä kapisteli joku yksinäinen vaimo pihalla jo pyhäiltaisia askareitansa ja päivä väsyi yhä vain rikastuvaa iltaansa kohti.
Mutta raiteilla ajelehtivat vielä äskeisen iloisen lemmenkuuron jälkeensä jättämän elämän loput. Tai oikeastaan ei enää raiteilla, sillä porstuoissa ja aittojen ovilla se nyt tuoksui, ja vaikka pojat olivat erossa tytöistä ja kaikki kuin erinänsä, niin tuntui sen tuore tuoksu. Tuovin Lienu ja toisen talon tyttö Aini olivat Lienun aitalla, kun Viero kulki pihan läpi. Aini ei tiennyt, ketä hän rakasti, mutta tunsi rakastavansa Vieroa, tai oikeastaan: Vieroakin. Huivit typöttivät somasti molempien silmillä kun Viero kulki ohi, ja Aini nenitteli Lienulle siitä poikien päivällisestä laulusta:
"Monta! Ensin yhtä ja kuitenkin toista."