"Älä, Mieri!"
Se oli aikaista heinänteon alkua. Kuivat heinäru'ot kirjavoivat niittyä ja tuntui niiden pehmeä tuoksu. Väki aherti rukojen seassa, mutta herkkeni kaikkea samalla kuulemaan. Mieri talttuikin kun Lienu sovitteli. Voudin apulainen jatkoi vihaansa ja haukuskeli:
"Hömöt! Napulit! Sitta vielä sieraimessa… ja jo akka olla pitäisi!"
Ja sitä menoaan hän Lienulle vihaisesti rähähti:
"Läävää luutuamaan minä sinut, letukka, talutan."
Ei kukaan puhunut. Apulainen puhisi vihasta. Joku vaimoista vain nureksi itseksensä katkerana:
"Luikki on Luikki." He puuhasivat kuin pienet mettiäiset siellä rakojensa seassa. Tätähän sitä oli saatu sadasti kokea ja pahempaakin vieläkin useammin. He tunsivat taas olevansa vähäisiä tässä maailmassa. Luikki oli heille todellakin Luikki. Tarvitsi vain sitä muistella ja siitä käydä ohi, niin mieli painui pieneksi ja elämä kaiuksi, kuin kuiva ruoho pienten tupien turvekatoilla.
Mutta Mieri ei ollut nyt masentunut, vaikka ulkonaisesti talttuikin.
Hän uhitteli salassa:
"En vaikerra!"
Toiset eivät olleet kuulevinansa. Hän jatkoi, uhkaili: