"Minä sanoisin sinulle yhden… Mutta jos sinä suutut."
"Mitä sitten?"
"Muutoin vain minä meinasin… Mutta en minä sitä nyt sano."
Viemi luuli arvaavansa, mitä Viero oli aikonut hänelle sanoa. Ei hän ollut pahoillansa siitä, ei mistään. Hänestä tuntui hyvältä kun Viero hänelle puheli, juuri näin, tai sama nyt, miten. Hän vastaili kuin itsekseen kaihoillen:
"Mitäpä niistä… Itket aikasi ja… Meneehän se kaikki kerran ohi."
Ja miten ollakaan, niin hän tuli nyt muistaneeksi ne Mainun silloiset, hänen itkunsa johdosta toistelemat sanat sydämestä, kävi kaihoiseksi ja jatkoi kuin itsekseen surullisesti:
"Sydänhän se on, sydän jokaisella."
Ja kun hän nyt nousi ja lähti, niin tuntui kuin olisi käydessä jäseniä hiljaa raukaissut ja hän tajusi itsekin nyt olevansa hyvin hento ja herkkä. Hän ryhtyi tuvassa suorimaan pellavapivoa, kehrätäksensä ompelurihmaa. Ajatukset tuntuivat hajoavan ja sotkeutuvan pivon valkeisiin, hajanaisiin pellavankierteihin. Mainu vuoleksi puukuppia, huomasi taas hänen surunsa, luuli niitä talon tavallisiksi oudoiksi mielialoiksi ja alkoi taas haastella sitä omaa, kaihoisaa rauhaansa.
"Näyt taas", aikoi hän sanoa, että on huomannut hänen olevan surullisen, mutta lopetti siihen ja jatkoi:
"Mutta ei sitä pidä liikoja."