Ei surra liikoja, hän tarkoitti siinä vuollessansa. Paras tyytyä vain omaan matalaan orteen. Hän lisäsi:
"Ne ovat kuitenkin kuninkaan linnat täältä etäisiä."
Mutta niistä sanoista alkoikin Viemille vain kumottaa se joku etäinen kuninkaan linna. Mikä se linna oli, sitä hän ei tajunnut, ei pyytänyt tajuta. Se vain kumotti yhä ja yhä etäämpää ja aina ja aina vain surullisemmin. Hän näki vain sen kumotuksen, istui itse täällä matalan, karstaisen orren alla, ikävöi ja harjaili pellaviansa, joihin haihtuivat ajatukset ja kaikki. Sieltä kuninkaan linnasta näkyivät vain asumattomat akkunat, ranta ja tyhjä lehto. Poissa olivat asujat. Linnut olivat iäksi lentoon lähteneet. Valkea liina vain oli oksalle heitetty ja vilkutti kuin kutsua hänelle tänne, jossa hänen luonansa oli ainoastaan puukuppia vuoleva Mainu.
VII.
Miks' on eukot suruiset?
Kysyt. Saatko vastuun? Et.
Vait' on, vaiti vaimon mieli.
Luikin herrat asuivat nykyään vuodet läpeensä kaupungissa. Tänäkään kesänä ei ollut kukaan heistä käynytkään hovissa. Ne ankarimmat toimenpiteet täytyi siis lykätä siksi, kunnes ovat ehtineet neuvotella isäntiensä kanssa ja saada niiden tarkat määräykset. Nieriä kyllä etsittiin vangittavaksi voudin apulaisen pahoinpitelystä, mutta toiset suojelivat ja piiloittivat häntä visusti.
Eikä ryhdytty vielä vangitsemaan Rounia, kun sitä vastaan ei ollut mitään sitovia todistuksia. Vouti sitä vaati, mutta muut selittelivät hänelle lakiansa; ei sanonut nimismies uskaltavansa vielä vangita, sillä voisi joutua siitä itse ehkä syytteeseen. Hän pelkäsi sitä sen vuoksi, kun tiesi sen lähetystön olevan matkoilla, vaikka se olikin pitänyt asiansa salassa. Mutta hän neuvoi:
"On parempikin näin", neuvoi hän voutia, ja selitteli:
"Antaa niiden aluksi rohkaistua ja pitää vain sitä tarkemmin silmällä." Hän puhdisteli silmälasejansa, näytti samalla syventyneen siihen tehtävään ja jatkoi kuin sen työn sivussa:
"Silmällä pitää ja… Vapautta saatuaan ne rohkaistuvat ja silloin, kun on jo todistuksia, niin voidaan tarttua."