Mutta kun aika kului ja vouti yhä vaati, niin suostui asettamaan Rounin julkisen silmälläpidon alaiseksi, kieltämään hänen poistumaan talostaan ilman viranomaisten lupaa. Hän oli tullut nyt sitä määräystänsä Rounille ilmoittamaan ja vouti oli hänen mukanansa. He tapasivat Rounin sen työmaalla, ruununmies ilmoitti asiansa, antoi määräyksensä. Rouni kuunteli tyynenä ja vastaukseksi puheli:
"Taisi olla turha puuha."
Ja selventääksensä, mitä oli tarkoittanut, hän entistäkin jykevämmin jatkoi:
"Minä en ole ennenkään talostani pakoillut, vaikka on tässä sattunut toinenkin asia. Niin että on turhaa luulla että nytkään. Tuli mikä tuli, tässä minä seison, enkä rävähdä."
Ja kun ruununmies ja vouti poistuivat ja hän oli taas kahdenkesken veljensä kanssa, niin hän sille puheli:
"Ne luulevat, mutta turhia luulevat."
Turhaan luulevat, että hän talostansa pakenee, hän tarkoitti. Mutta taas hän painui raskaaksi ja miettiväksi ja lisäsi:
"Olkoot ne nyt niin ja vaikka mikä miten, niin tässä kynnän viimeisen vakoni." Veli tajusi hänen mielialansa ja alkoi taas puhella niitä omiansa. Hän puheli:
"Vaot on vakoja." Hän koki taas lauhduttaa ja kohottaa veljensä synkkää mieltä.
"Se", puheli hän, "se tietysti tahtoo olla aina mielellekin kova. Mutta ei sille pidä antaa valtaa."