Vaiettiin, Äkkiä lausui silloin Viero lyhyen:
"Mutta älkööt vielä luulko."
Se Viemin kohtalo oli häntä nyt liikuttanut, koskenut hellästi. Hän lisäsi:
"Mutta mitäpä niistä sanoista! On sitä vielä muuta."
Ja jos hän aina oli ollut vähäpuheinen, niin kävi hän nyt entistäkin vaiteliaammaksi. Hän päätti vain toimia. Hänessä heräsi isänsä peru, niin toisenlainen kuin hän ulkonaisesti jo monessa suhteessa olikin. Hän poistui, haki Mierin ja Laukon Juhan, ja sopi heidän kanssansa asioista, tulevista tapauksista vähin sanoin. He päättivät panna kaiken alkuun kolmenkesken ja kutsua muut valmiille. Laukon Juha ihastui häneen.
"Se on toista", puheli hän ja todisti:
"Sinä olet kuin Rounin poika." Hän innostui puhumaan omia katkeruuksiansa, ynseillen:
"Hiivatti! Turise. Kumarra omaasi. Me työssä, herrat jouten. Kolkuta ja kolista kirkon oville ja ano. Tuleeko? Huut hiiteen! Ne ovat yhtä."
Hän kiehahti ja vannoi:
"Mutta nosta vain oma pääsi pystyyn ja sano että: tässä seistään, niin hellittää osa. Hellit-tää vaan. Kun vaan oma pää pystyyn"; tipan hän vielä lisäsi: