Lopultakin oli se lähetystö palannut pitkiltä matkoiltansa. Oli palannut tyhjin toimin. Luikin isännät olivat mahtavaa sukua. Kukaan ei rohjennut heidän asioihinsa sekaantua. Oli vain kehoiteltu alistumaan, tottelemaan lakia ja vakuuteltu, että Luikki kyllä tietää oikeutensa, eikä vaadi muuta kuin omaansa, sitä, joka on lain mukaan sen omaisuutta.
Ja nyt olivat ne Mainun heränneet Riekin talossa koolla. Olivat jo kuulleet palanneiden köyhät kertoilut, istuivat ääneti, emännän yksin ollessa eleillä, ja kaihoilivat uutta apua. Se Herran apu se heille nytkin kyllä hiljaa vielä sarasti, mutta se sarasti nyt etäältä ja surullisena kuten talvinen iltarusko kuoleman käväistyä yksinäisessä salotuvassa.
"Eikö tuo lie etäistä sekin", puheli jo emäntä hiljaa siitä avusta.
"Vasta tuo kuolemassa luona lienee", kaipaili hän sitä yhä hiljemmin. Lampaat olisi ollut tänään kerittävä. Hän kaihoili kuin nyt sitä asiaa muistellen:
"Kunhan on ja ahertaa. Tottapahan sitten kuolema loput korjaa."
Mutta Mainu luotti yhä siihen apuun ja koki sillä uskollansa puhua muillekin rauhaa.
"Kyllä Hän on jo näillä main, Herra nimittäin", puheli hän ja vakuutti:
"Ei Hän unohda."
Hän koki selittää, että Herra tekee työtänsä huomaamatta, vaiti, kuten hiljainen ja yksinäinen metsämaan kaurahalme ripsii ja kypsyy ääneti ja vaiti ja on vaatimaton ja vähäinen siinä ripsiensä hiljaisuudessa heloittaessa.
"Hän on niinkuin metsässä kaino kaura. Niin Hän on näillä main", todisteli hän siitä Herransa ihanasta läsnäolosta. Hän selitteli taas, että kaikki mitä tulee, se on Hänen tahdostansa tapahtunutta, sillä Hän on kaiken Jumala, Hän.