"Hänen hiljaista viisauttansa se on kaikki. Sillä Hän on Hän." Hän itsekin oli taas kuin vähäinen kaura, joka tyytyy omaan yksinäiseen elämäänsä siellä metsähalmeen hylätyssä rauhassa, maailmalta mitään pyytämättä.
"Turva on Hänessä, sillä hän on ja yöpyy meidän luona… Yöpyy, yöpyy Hän ja on turva ja tuki", toisteli hän yhä vain kuin itseksensä. Yhä vain hän uskoi ja vakuutti Herran armon ja viisauden kasvavan näillä mailla kuin sen hiljaisen kauran. Sen suojissa tuntui kaikki turvalliselta. Hän vakuutti:
"Siitä kasvaa elo."
Eivätkä ne muut jaksaneet nytkään olla alistumatta. He vain tunsivat ikäänkuin pienenevänsä ja hupenevansa sen salaisen, suuren viisauden edessä. Se viisaus, apu ja armo kyllä tuntui yhäkin etäisemmäksi loittonevan, mutta jälelle jäi toki kaihoisa rauha, kuten kuolintaloon, sitten kun jo iltaruskokin on lakannut ja tuvan kurkihirren yllä on äänetöntä ja sirkka on vaiennut kiukaassa, eikä kukaan puhu. Vaietaan vain, tajutaan yhden lähteneen vainajana talon tuvasta ja kuolinpäivän iltoinensa etääntyneen sinne tuntemattomuuksien taakse.
* * * * *
Nyt oli jo leikkuuajan alku. Siellä täällä ilmestyi ensimäinen kuhilas pienelle pellolle ja riihen edessä kapsehti mies paitahihasillaan jo valmistuksiansa.
Ja nyt oli Rounillekin lähetetty kova määräys saapua vaimoinensa Luikkiin päivätöihin, kuten ainakin alustalainen. Hän kuunteli määräyksen ääneti, jatkoi vain työtänsä ja lopuksi lausui määräyksen tuojalle lyhyen:
"Mitäpä siitä."
Mutta kun tuoja yhä siinä viivytteli, niin hän kuin sanontaansa selventääksensä lisäsi:
"Minä vain tarkoitin sitä, että sinä täytit oman tekosi… kun toit sanan, ja minä teen mitä minulle kuuluu."