"Ne nyt ovat niitä", tapaili hän vastaukseksi. Teki mieli jotain kuitenkin vielä sanoa, mutta ei siinä ollut sanoja.
"Se on jo takana. Mikä on eletty", löysi hän toki jotakin ja lisäsi:
"Kerran vain tulee meillekin ilta. Ja silloin tehdään kaikesta tili. Ilman meitä." Hänen oli määrä lähteä huomenna saarnamatkoillensa lähiseurakuntiin. Hän toisteli, mieli omituisena:
"Ilta, ilta joutuu. Kun se tulee, niin silloin on majan harjalla yö."
Ja kun Rouni sitten iltasella päivän jo laskettua oli korjaillut pihaveräjän kiinni, niin hän jäi siihen veräjälle pitkäksi aikaa yksin istuksimaan. Lammas makasi vuonillensa rauhallisena siellä veräjän toisella puolella. Ensimäinen kuhilas pellolla antoi yölle elokuun tunnun. Metsien ja pihan yllä oli ohut hämärä, jossa kaikki näkyi kuin hauras varjo. Hän tajusi Vieron kulkevan paitahihasillaan pihan halki aittaansa ja vähän myöhemmin Viemin kokoilevan pihamaan hämyssä vähiä pesujansa, jotka olivat kuivuneet oksilla ja nuoralla. Sitten hävisi kaikki. Oli vain tyhjä piha öisine puinensa ja matalien asumuksien harmaat harjat äänettömine kurkihirsitolppinensa ja räystäät kouruinensa, jotka kaikki peittyivät yön hentoon ja herkkään äänettömyyteen.
* * * * *
On seuraava päivä.
Mainu oli jo lähtenyt saarnailuillensa sinne etäisille seuduille. Hänen oli määrä viipyä siellä useita päiviä. Hän oli lähtiessänsä hyvästellyt Viemiä tavallistansa erikoisemmin, tietämättä miksi. Ero siitä oli nyt vain tuntunut toiselta kuin ennen. Oli kuin olisi hän aavistanut poissa ollessaan jotain erikoista tapahtuvan.
"Yhdessähän tässä on aina eletty ja koettu", oli hän puhellut ja lisäillyt:
"Mutta sitä on elämässä paljon. Kullekin meistä kolkuttaa oma kohtalo ja osa."