Mutta nyt oli jo puolipäivä. Viemi leikkasi ruista kahdenkesken Vieron kanssa ja Rouni itse oli halmeella töissä. He olivat leikanneet tovin ääneti, kun työ pysähtyi kuin itsestänsä ja Viero alkoi hänelle puhella. Hän oli nyt tavallista vakavampi sen salaisen suunnitelmansa vuoksi. Siitä tuonnoisesta saunakohtauksesta hän aikoi jotakin selittää ja puheli äkkiä:
"En minä, Viemi, silloin aikonut sinulle mitään pahaa… Aioin vain sanoa, että minulla on sinun luonasi hyvä olla."
Tuli kuin vaitiolo. Viemi seisoi leikkuun rajassa sirppi kädessä. Hän taivutti sirpillä rukiin korsia niin että niiden tähkät kallistuivat hieman hänen silmiensä suojaksi. Hän ujosteli kuten kosittava neitonen.
"Sitä on aina sydämellä yhtä ja toista", jatkoi nyt Viero Viemin siinä yhä vaietessa ja pelätessä katsetta häneen kääntää.
Ja silloin heissä sykähti toisiansa kohtaan jotakin hyvin hellää. Ei siitä olisi kumpikaan hennonnut enää tämän enempää puhua, ei nyt, ei koskaan. Viemi vain seisoi ennallansa ja ikäänkuin koki yhäkin salassa taivuttaa rukiinkorsia kallistamaan tähkiänsä hänen katsettansa peittämään. Edessä oli vain hieno, pieni köyhän talon ruispelto ja sen piennar, ja ruispellon sivulla matala, yksinäinen sauna ja tuntui vain aavistuksissa hento ja tuskin huomattava näiden olojen sykähdys, niin hiljainen ja vaatimaton kuin se, kun köyhän tuvan akkunalaudalla sykähtää yksinäisen, hellän punakukan hiljainen ja kaino sykähdys.
Samassa alkoi metsän takaa kuulua yksinään vaeltavan miehen harras veisuu. Joku niitä Mainun uskolaisia vaelsi polkujansa ja miten lie mieli tehnyt siinä yksinäisyydessä veisailemaan. Veisuun rauhallinen kuulu kohosi rikkaana ylös ja ikäänkuin levittäytyi katoksi metsien, pellon, siinä pellolla leikkauksensa rajassa seisovan ihmisparin ja kaiken ylle.
* * * * *
On kulunut päivä välillä.
Nyt alkoivat oudot sanomat nopean kulkunsa. Viero oli poistunut aitastansa yöllä kenenkään huomaamatta ja palannut aamuyön aikana ilman että sitäkään kukaan tiesi.
Mutta aamusella oli Luikki kaikkinensa porona. Juopunut vouti oli palanut liekeissä, apulainen löydettiin metsästä murhattuna. Ruununmies oli yrittänyt rientää palopaikalle keskellä yötä, mutta hänkin oli matkalla hävinnyt jäljettömiin. Minne? Kukaan ei sitä tiennyt. Vasta vuosien kuluttua löydettiin joesta, sillan alapuolelta, hänen rattaansa ja hevosen luut, mutta hän itse oli ainiaaksi kadonnut. Kartanon väki oli hajautunut kyliin ja taloihin. Kaikki oli päässyt irti ja oli nyt valloillansa.