Ja nyt kulkivat puheet ja arvailut. Kukaan ei tiennyt mitään ja ne jotka tiesivät, vaikenivat kuin hauta. Kaiken entisen lauetessa oli samalla aivan itsestään ilmestynyt ankara yhteisen kurin henki. Jokainen tajusi, että siinä asiassa leikitään nyt elämällä ja kuolemalla ja yhteinen asia yhä vain sitä kurin henkeä tiukensi.
"Herrasiunaa! Mitä tästä nyt koituu!" siunailivat eukot. Mutta miehet tajusivat, että nyt oli vain kestettävä.
"Koituu mikä koituu!" puhelivat he vakaina. Itse asiassa tuntui yksinpä siinä odotuksen ja epätietoisuuden painaessa helpolta ja keveältä kun Luikki oli nyt poissa, sen rauniot savuavina. Puheltiin kostonilolla:
"Riisuuntuipas, ruoja!"
Hävisipäs, kytee raunioina. Toinen lisäsi varmalla:
"Kumossa on!"
Tuntui vain vapauden ensimäinen hengähdys, eikä silloin tehnyt mieli laskea, kuinka pitkäaikainen se tulee olemaan. Nuorten, niiden hillittömimpien kesken, pääsi ensi aluksi valtaan uhman riemuakin, ja raiteilla sen mukaista remua, sodan ja metelin remua. Avin Mieri siellä oli ylinnä muita. Heitä kulki joukko poikia kylän tiellä. Oikeastaan Mieri koki painaa mieleensä asian vakavuutta sillä remullansa. Hän kulki kaulatusten toisten kanssa ja hoilasi:
"Ja vaikka mä kahta rakastan, niin yks' on niistä oma."
"Hip vaan", remusi hän. Mutta kun he tulivat Tuovin talon pihalle, niin hän talttui kokonansa, vaikka toiset yhä remusivat. Hän istahti Lienun aitan porraslaudalle, vaipui tahtomattansa miettimään ja kun Lienu kulki ohi, niin hän tälle puheli:
"Älä, Lienu, sure, vaikka nyt näin."