Hän puhui nyt omituisesti, sillä mieli painui. Lienu pysähtyi, näytti arvaavan hänen mielialansa, heltyi hänelle ja vastaili:
"Mitä sinä nyt minun suruistani! On sitä nyt pahempiakin eletty!"
Remukin lakkasi. Mieri tapaili:
"En minä sillä mitä erikoista." Hän tuntui jo aivan surulliselta ja lisäili:
"Minä vain muutoin toivoisin sitä, että sinulla ei olisi surua. Sillä mikä tullakseen, niin se tulee. Mutta ei se sinulle tule."
Ja Lienusta näytti Mieri nyt yht'äkkiä muuttuneen nuorukaisesta mieheksi ja hänestä tuntui kuin olisi hän itsekin sen huomattuansa muuttunut toiseksi ja heidän entiset keskinäiset keveät rakastelunsa saaneet uuden tunnun, alkaneet muuttua rakkaudeksi. Hänelle kajastivat kyllä Luikin savuavat rauniot, mutta samalla hänestäkin tuntui nyt olo muulta, ei entiseltä. Kylän kesäisiin kuherteluihin ja kuhilaiden ja heinärukojen takaisiin rakasteluihin oli kauhuntapauksesta tuulahtanut uusi tuntu.
"Ja tytöt ne itki aitassansa,
vaan en minä itse sure."
Hoilasi näin joku, mutta siinä hoiluussa värisi nyt sittenkin tämän kesäisen kyläelämän outo, vakava sävy.
"Mitäpä niistä!" lopetteli Mieri omiansa. Tulee mikä tulee. Oli alkanut yleinen alistuminen tulevien kohtaloiden alle.
Ja vanhaa Tairaakin veti nyt jo tie Luikkia kohti. Kaukana hän vielä vaelsi, mutta siellä tunnettiin Luikin laajalti kuulu nimi ja sitä kohti häntä nyt ohjailtiin. Elossa tuntui olevan tytär, elossa Rounin kadonnut poika.
"Elossa, niin elossa. E-los-sa!" ilostui hän toistelemaan ja ihaili: