"Ken kerran kestääkseen niin kestää. Kestää! Kestää vain!"
Niin istui hän kerran sauvoinensa ja nyyttinensä tienvarrella. Lähes kaksikymmentä vuotta oli takana sotapakolaisen karkailuja, vankeutta, elämää vieraalla maalla, suruja viljalti, iloja vähän, tuskin ainuttakaan. Nyt tuntui pilkoittavan päivää sieltä Luikin puolelta ja hän kaihosi vain sinne. Luikissa oli hänellä nyt koko maailma. Yksinäiset kankaat siinä vain levisivät äänettöminä ympärillä ja niitä valaisi paisteellansa salomaiden ujo päivä.
Mutta palon jälkeisenä aamuna ei ollut sana vielä kantanut Luikin raunioilta Rounin metsätalolle, eikä Viero siitä kenellekään sanaakaan puhunut. Aurinko paistoi vielä matalahkolta. Varhaisessa aamussa tuntui päivännousujen jälkeinen rikas tuoreus ja pihalla se kesäaamun nuoskeus, joka on tavallista unesta heränneen väen ensi askareitansa alotellessa. Lehmä märehti veräjällä rauhallisena, lypsyaikaansa odotellen, ja juuri äsken pukeutunut Viemi ilmestyi tuvasta rapulle. Hänen kasvoillansa tuntui vielä unen jälkeinen aamun tuoreus. Korento oli pystyssä seinää vasten. Hän varusteli siinä seinävierellä korvoa kaivolle veden noutoon lähteäksensä ja tuskin huomasi kuinka hänen miehensä sillä aikaa kulki taitse suitset kädessä tuvasta pihan halki ja hävisi aitan taa, lähtien hevosta metsästä hakemaan. Viero huomasi Viemin puuhat, tuli avuksi, vei korvon kaivolle, Viemin tullessa korentoinensa jälestä.
Ja kun Viero nyt kaivolla nosti matalalla vintillä vettä korvoon kaivon kannella seisten ja Viemi seisoi siinä kaivonkannen vieressä korento pystyssä, tuntui heistä molemmista, että heidän välillänsä on jo lopullisesti jotakin sitä hyvin läheistä, joka yhdistää heidät ainiaaksi. Kaikki muu maailma oli jäänyt heille vieraaksi ja he olivat huomaamattansa muodostaneet omansa ja sulkeutuneet siihen. Korvo oli jo täysi ja nyt Viero puheli jo kuten aina semmoiselle ystävälle ja naiselle:
"Älä sinä, Viemi, sure, jos mitä sattuu ja on", puheli hän ja lisäili:
"Niitä on aina maailmassa kohtaloita, mutta kyllä se kaikki menee aikoinaan ohi."
Ei Viemi tiennyt mitä hän tarkoitti, ei halunnutkaan sitä erin tietää. Hänestä tuntui nyt vain olo helpolta ja hyvältä. Hän seisoi yhä siinä korento pystyssä, tajusi vain kaivonvintin nousseen ja laskeneen ja ystävänsä nuoren miehen nostaneen sillä vettä ja puhelleen hänelle. Hän olisi tahtonut jäädä siihen iäksi, seistä vain niin, levollisena, onnellisena, korento pystyssä, ympärillä aamun tuoreus, mielessä vielä varhaisen aamun vieno unen tuntu ja nuori mies siinä kaivonkannella hänelle puhelemassa ja nostamassa hänen korvoonsa kaivosta vettä.
IX.
Miss' ennen inehmo asui, vaimo kulki kaivotiellä, ei nyt nouse saunan savu.
Luikin kartanoon ja sen tienoille johti kaksi valtatietä samoilta tahoilta. Toisen tien varrella oli mitä sakein kylä alustalaisten pieniä, turve- ja olkikattoisia asumuksia, pihapuinensa ja vähäisine pihoinensa ja peltotilkkuinensa. Seassa siellä täällä joku lautakatto omituisine räystäinensä, kippakaivot ja yksi vinttikaivo; kapeiden kujasien vanhat aidat ja pienet lautakattoiset saunat lisäsivät vain kyläkuvan pintarikkautta.