Ja siellä kylässä pohti väki nyt mitä olisi tehtävä. Rouni oli jo mukana. Hän ei ollut suunnitellut asian alkua tämmöiseksi ja puheli:
"Eihän tämä tainnut nyt alkaa ihan niinkuin piti." Ei hän sillä ketään soimannut ja kohta hän lisäsi:
"En minä sillä mitään erikoista tarkoita, enkä moiti. Mutta olisihan se vain voinut alkaa ja olla toisin."
Ja oitis hän yhtyi yhteiseen asiaan, alkoi sitä järjestellä.
"Ei se astuttu askel enää palaja", puheli hän. Mutta hän näki etemmäksi kuin muut. Hän tajusi, että omien kylien vähät, aseettomat voimat eivät nyt riitä, ja hän alkoi puuhata laajemmalta. Miehiä lähetettiin takakyliin nostamaan sieltä väkeä liikkeelle, avuksi, ja hänelle kangasti sillä hetkellä yleinen kapina, ensin oman seudun, sitten yhä laajemmalle leviävä. Hän oli ollut sodissa, tunsi partioretket. Ei hän halunnut miksikään johtajaksi asettua, eikä sitä valittukaan, mutta itse asiassa hän siksi jäi: toiset, mikäli johdosta voi puhua, alistuivat itsestänsä siihen, mitä hän neuvoi.
Ja tärkeintä nyt oli voittaa aikaa, että ehdittäisiin järjestäytyä ja saada sitä ajateltua apua. Molemmille valtateille asetettiin vartiojoukot estämään lähiseutujen ruununmiesten tuloa ja sanomien leviämistä muualle siitä, mitä täällä nyt tapahtuisi. Viero joutui toiseen vartiojoukkoon, Rouni etäisimpään ja niin seisoivat nyt isä ja poika omien maittensa vartioina, kumpikin omalla tahollansa.
* * * * *
Mutta emme rupea pitemmältä kuvailemaan näiden veristen melskeiden vaiheita ja yksityiskohtia, melskeiden, jotka olojen pakosta kutistuivat tilapäisiksi kyläkapinoiksi, semmoisiksi, joista ei ole säilynyt tietoakaan muualla kuin ihmisten muistossa ja mielikuvituksessa ja joilla ei kirjoiteta historiaa, vaan yksityisten elämäntarina, ei ratkaistu kansan kohtaloa, vaan yksityisten kova kohtalo ja osa.
Sillä sanoma tapahtumista on sittenkin kerinnyt Luikin herrojen tietoon aikoinansa. Sotaväkeä saapui sitä tietä myöten, jota Vieron pieni joukko vartioi. Sen tulo yllätti aseettoman joukon. Useat haavoittuivat, pari sai surmansa, loput pääsivät pakenemaan. Sotaväki ratsasti kylään, hajaantui, vangitsi jokaisen, kenen tapasi. Väki pakeni metsään mikäli ehti, sotaväen yhä takaa ajaessa. Osa sotaväkeä ajoi takaa metsään pakosalle hajaantuneen vartioväen miehiä. Viero oli erkaantunut muista. Yksinäinen sotilas ratsasti metsän läpi hänen jäljessänsä.
"Seis!" kuului sen komennus ja samassa pamahti pyssy.