Ja silloin kääntyi Viero, syöksyi nopeasti kuin salama sotilasta kohti ja iski hänet kangella kuoliaaksi. Hän oli saanut pienen luodinhaavan pohkeeseensa, sitoi sen ja kun se ei haitannut, niin poistui paikalta. Hän tiesi, mikä kohtalo nyt odottaisi Viemiä, jos sotaväki tapaisi hänet sieltä yksinäisestä talosta, ja riensi nyt mistään muusta enää välittämättä pelastamaan häntä turvaan.
Mihin? Sama se. Pois vain koko onnettomasta Turman talosta, kauvas, suojaan kaikelta ja vaikka ainiaaksi. Hän tapasi Viemin yksinäisellä pihamaalla vaatevähiä kuivamaan ripustamasta, jäi luo, ei tiennyt miten alkaa, mitä sanoa. Lopulta hän puheli:
"Minulla oikeastaan olisi sydämellä paljonkin, josta sinulle, Viemi, puhua." Hän tapaili sitä kuin hellävaroen. Hieno aavistus ilmoitti taas nuorelle vaimolle, mitä hän puheillansa tarkoitti ja hän vaikeni yhtä hellävaroen kuin hänelle puhui. Toinen vaan ei olisi hennonnut puhua, toinen ei olla siihen puheeseen vaikenematta. Viemi koki ahertaa ja olla katsahtamatta. Häntä tuntui hiljaa itkettävän, mutta hän pidätti sen.
"En minä sillä mitään… Mutta kun sinä olet aina ollut minulle niin hyvä", tapaili taas Viero.
Ja siihen tuntui kaikki puhe loppuvan. Tovin kuluttua lähti Viemi kävelemään aittaansa, häneen katsahtamatta. Hän käveli sinne aitan ovelle kuin monesti välillä pysähtyen. Teki mieli mennä sinne itkemään. Viero näki sen kaiken, arvasi siitä kaipuusta ja epäröimisestä, että ei Viemi ollut häneen pahastunut, arvasi hänen päinvastoin heltyneen hänelle kokonaan. Hän näki vain Viemin jättäneen jälkeensä aitan pienen oven auki, kuin kutsumaan häntä luoksensa. Hän arvasi Viemin aitassa nyt hiljaa yksinänsä itkevän. Tuntui kuin Viemi kaipaisi häntä luoksensa ja hän vain sittenkin epäröi, hentoisiko hän nyt sinne mennä.
* * * * *
Se oli vielä varhaista aamua. Sotaväki oli yllättänyt Vieron joukon jo aamun sarasteessa.
Mutta nyt oli ehditty tuoda kylästä tieto asioista Rouninkin joukolle ja samalla huomasi joukko olevansa saarrokseen joutumaisillansa. Vastarinta oli turhaa. Alkoi lyhyt, hajanainen taistelu, jonka aikana hajaantuva joukko pakeni metsiin. Siellä tuolla kuului pyssyn pamahdus.
Kun Rouni nyt kierti kylän ohi sen lähimetsien halki, näki hän kuinka sotamiehet raahasivat naisia mukanansa. Kuului niiden epätoivoinen avunhuuto. Hän tajusi olevansa voimaton siinä mitään tekemään. Luo riensi eräs pakoon päässyt ja kertoi sotaväen vaatineen piiskauksen uhalla neuvomaan tietä hänen talollensa. Mutta kukaan ei ollut taipunut sitä tekemään.
Ja silloin muisti hänkin nuoren vaimonsa ja riensi sitä turvaan pelastamaan, kuten jo hetkeä aikaisemmin Viero. Hän oli jo päässyt metsästä talollensa johtavalle tielle, kun tienpolvessa äkkiä ilmestyi ratsastava sotilas eteen. Se huusi pysähtymään, ajaa karautti kohti ja alkoi lyödä sotilaspiiskalla. Ensimäinen lyönti osui hartioihin.