Mutta useampaa ei sotilas ehtinytkään. Kun hän kumartui uutta iskua yltääksensä, iski Rouni nyrkillä häntä kasvoihin. Sotilas suistui ratsunsa selästä tielle, jäi siihen suullensa, pitkäksensä virumaan. Rouni ehti nähdä, kuinka sen suusta valui vuolas verivirta.
Mutta samassa ilmestyi toisia sotilaita. Hän painautui tiheään metsään, kuuli pyssyjen pamahtelevan ja luotien vinkuvan ja sattuvan puihin hänen ympärillänsä. Hän pelastui joelle. Sen yli vei jotenkuten kyhätty silta, jota myöten pääsi varovasti ajaen joen yli. Silloin yli päästyänsä hän väänsi sen kangella jokeen, kuuli kuinka se rusahtaen sinne vajosi ja näki sen hajoavan palasina virran mukana. Hän tiesi nyt kotinsa, vaimonsa ja itsensä olevan hetkeksi turvassa.
Mutta nyt hän oli kiihtyneempi ja synkempi kuin koskaan ennen elämässänsä. Hän istahti puuntyvelle, korkeat ryntäät kohoilivat kiihkoisista hengähdyksistä voimakkaina. Luo tuli pakomatkallansa kiertelevä Haarla. Se kierteli omille asunnoillensa, pysähtyi, koki puhella.
Mutta Rouni istui vaiti, kuin ei olisi puhelua kuunnellutkaan. Haarla puhui näistä oloista, uhkaavasta kohtalosta, köyhien ja avuttomien osasta.
"Kun tuo tulisi vielä se aika, jolloin laki on laki köyhällekin! Niin että silläkin olisi oikeus", kaipaili hän.
Ja silloin Rouni taas kuohahti ja hänessä pääsi valloillensa synkkä myrsky.
"Kun tulisi", ynseili hän. Hän lausui sen "tulisi"-sanan halveksivasti ja jatkoi:
"Tässä maailmassa ei mikään kunnollinen tule. Se on otettava." Hän puhui nyt katkeran sydämen kyllyydestä, synkistyi yhä ja jatkoi:
"Sortuu tässä maailmassa vain kaikki kunnollinen ja oikea… niin oikeus kuin muukin, jos sen puolesta ei itse seistä."
Hän näytti hetkiseksi kiihkostansa väsähtäneen. Ääni painui matalammaksi kun hän jatkoi: