"Minä tiedän sen itsestäni." Hänen mielensä aivan madaltui. Hän puheli:
"Minä olen aikoinani uskonut sitäkin. Uskonut maailmaan ja toivonut, että se on oikeuden puolella, mutta se on vienyt minulta monesti kaiken. Ja avusta se on aina köyhälle sanonut ja ilkkunut, että: ota itse!"
Ja silloin hän taas uudelleen raivostui ja synkkänä huusi:
"Helvetti, Haarla! Katso tuonne rytökorpeen, helvetti! Ketut ja ilvekset siellä vain luikkivat ja valtaa pitävät ja niin on tämä maailmakin… Konnat täällä vain lain turvissa kukkaroasi paikkaavat ja papit lihovat, mutta rehellinen työ on kirottu."
Haarla kuunteli häntä ääneti kuten pauhua, jota kuullessa tuntee oman mielensä vähenevän ja kaiken alistuvan tuon pauhun alle. Jo synkistyi Rouni kiihkostansa. Hän oli nyt pilvinen sää rajuilmalla, jolloin pilvet nopeasti repeilevät, taivas riehahtaa raivoon ja taas jo yhtä nopeasti vetää synkkä, äänetön pilvi varjonsa kaiken ylle.
"Minä olen jo kaikki mustat kokenut. Uskot ovat menneet, mutta itse minä päätin pysyä", puheli hän nyt sitä synkkää mielialaansa. Oli alkaa vaitiolo. Rouni teki siitä kuitenkin pikaisen lopun poistumalla äkkiä, ilman jäähyväisiä, kuin ei Haarlaa olisi siinä ollutkaan.
Mutta taloansa lähestyessä, kun hän taas muisti sinne yksin jääneen nuoren, avuttoman vaimonsa, alkoi hänen mielensä ikäänkuin lauhtua. Taas koki karussa rinnassa sykähdellä sen koruileva hellyyden tunne. Näin hän oli ennenkin pahojen päivien aikana aina tullut sen kadonneen vaimovainajansa luo ja sen luona hän oli aina tyyntynyt ja lauhtunut. Ei se ollut niinä hetkinä hänelle mitään puhunut, mutta sen äänettömistä puuhista ja alistuvasta elämästä ja olosta oli vain tarttunut tarttumalla häneen jotakin rauhoittavaa. Hänestä tuntui kuin odottaisi häntä nyt Vieminkin luona lyhyt hetki ja hän tunsi olevansa siitä jo kiitollinen. Hän korjaili siinä ohi mennessään pihaveräjää paremmaksi. Piha oli tyhjä kaikesta. Ainoastaan vaatevähät riippuivat kuivumassa ja yksinäinen varpunen tirskutti puun oksalla, ja taas näkyi kivijalan kolossa sitä vaanivan mustan kissan pää. Hän huomasi sen, mutta ei siitä nyt välittänyt, vaan käveli ääneti tupaan.
* * * * *
Mutta tupa oli nyt tyhjä, Viemi poissa. Hän luuli sen olevan askareillansa, lähti ulos ja tuli aikoneeksi pistäytyä vaimonsa aitassa asiallansa.
Mutta kun hän nyt avasi aitan oven, tapasi hän vaimonsa Vieron syleilyssä. Hän tajusi nopeasti kaiken ja poistui sanaakaan sanomatta ovelta, jättäen sen auki. Hän ei nyt ajatellut mitään, oli tahtovinaan työtänsäkin tapailla. Siinä seinää vasten olivat ne keväälliset teroitetut seipäät yhä pystyssä ja hän ikäänkuin nyt tarkasteli ja lajitteli niitä paremmin. Hän ei huomannut sitäkään, kuinka Viemi poistui siellä hänen takanansa aitasta ja hävisi hiljaa seinän taakse.