"Tahi jos tulee, niin kun minä menen vaikka äidin luo, niin eipäs uskalla tulla!"
Toiset olivat jo neuvottomia. Heidänkin herkissä lapsenmielissänsä muuttui leikki aina pian puolitodeksi. Vihdoin pyysi Lilli:
"Siviä!… Kuulehan kun minä supatan!"
Tämä kuunteli. Lilli supatti hyvin salaperäisenä, kuin paljastaaksensa jotain Ruusun vikaa. Hän supatti niin kovasti, että Ruusukin kuulisi:
"Ruusu on… Ai-jai jos sinä tietäisit… kun Ruusun nukella on punaiset housut!" sotkeutui hän välillä ja tarttui nukkeasiaan.
"Hy-yyyi!" veti siihen Siviä, kuin sivullisesti pahastunut, ja ikäänkuin Ruusua nuhdellaksensa. Ruusua se jo loukkasi. Leikistä alkoi jo kehittyä pikku epäsopu. Ruusu tunsi olevansa ikäänkuin yksin ja toiset liitossa häntä vastaan. Hän alkoi, miltei ajatuksissaan, yhdellä jalalla hypähdellen ajaa varpaallaan pikku kiviä Lillin piirtämää penkin paikkaa kohti, tuhotaksensa siten tuon hiekkapiirroksen. Siviä huomasi sen ja riensi varottamaan, huudahtaen:
"Ruusu!… Et saa Lillin penkkiä!"
"Eipäs ole Lillin!" äännähti Ruusu ja ajoi vain kiveä. Nyt Lilli löi jo polveensa ja koveni:
"Ruusu hoi!… Tahi kun minä sanon Pojulle!"
"Ajanpas kiviä!" pisti vain Ruusu ja sysäsikin jo kiven kuvioon, aikoen itsekin hypähtää siihen. Silloin Lilli huusi: