Verrattain pian selviytyivät taloilijat kaikista näistä äskeisistä vaikeuksista ja selkkauksista. Sopu rakentui. Työt oli tehty, lehmät olivat ruokitut, lattiat laastut ja savivelli keitetty ja syötykin.
Mutta ruuan päälle joivat he nyt kahvia. Kahvikuppeina oli pikku lastuja ja tosissansa, vanhojen ihmisten eleillä hörppivät he niistä olematonta kahvikultaa. Valkeat pikku-kivet olivat oivallista sokeria.
Ja siinä kahvia juodessa alkoi heiltä sujua vaimoväen tavallinen kahvipuhelu aivan ihan itsestänsä. Alun pani Lilli, huomauttaen ynseästi:
"Ja Poju saakin olla nyt kahvitta, kun kerran on semmoinen… eikä ole koko leikissäkään osalla!"
Hän touhusi, kaatoi isosta lastusta kahvia kuppeihin ja valitti äitinsä tapaan:
"Liekö häneen tullut kylliksi sikuriakaan… kun se sikurikin on niin kallista, jotta… Vai eikö ole sikuri kallista, Siviä?" kääntyä luiskahtikin siinä puhe äkkiä lapsellisemmaksi.
"Niin… hyvä isä tokiinsa miten kallista… Ei sitä köyhä ihminen enää jaksa ostaakaan!" huokaili Siviä kahvia hörppien. Sitte luiskahti hänkin taas miltei ikäiseksensä ja kysyi:
"Ruusu… Eihän Pakarisenkaan pikku Anni jaksaisi ostaa sikuria? Vai jaksaisiko?"
Ruusu viskasi taas lettisaparonsa olan taakse ja alkoi ynseästi päivitellä:
"Niin… ja sitte kun se Anni on vielä olevinaan, kun hänellä nyt on ristiraitainen mekko… Ja sitte kun se on niin naurussasuin… ja kun se on oikein sitte olevinaan", kepelsi hän nopeasti. Lilli tarttui nyt panetteluun. Vanhempaa vaimoihmistä mukaillen ynseili hänkin: