"Ikään kuin nyt ei muilla olisi ristiraitainen mekko… Jääskeläisenkin Kaisulla on… ja Hilmalla… ja Iidalla… ja minullakin on punainen mekko!… Vai eikö ole, Ruusu?"
"Ja Siviälläkin on", myönsi Ruusu, jatkaen kehumalla: "Ja vaikka minullakin on punaiset housut… ja sitte vielä on tokka… ja vaikka on… Simosen Helmilläkin vaikka on kirjava mekko, niin ei se nyt tuolla tavalla siitä ylpeile kuin Anni."
He olivat vilkastuneet, innostuneetkin soimatessaan. Lilli pesi lastukuppeja ja touhusi ja päivitteli. Siviä alkoi nyt soimata, siunaillen äitinsä tavoin:
"Ja sitte se Anni kun vielä!… Herra siunatkoon, kun se koreilee… ja kun se… ja sitte kun se ei ajattele, jotta se on synti…"
Ruusu noppaili pikku kivillä. Siinä noppaillessansa pisti hän nyt:
"Eipäs meidän mekot ole synti… ei minun, eikä Lillin… eikä sinunkaan, Siviä… Eihän ole?… Lilli!"
Ja Lilli yhtyi häneen. He puhuivat hetkisen mekoistansa. Omista pukimistansa johtuivat he Kuivalaisen pikku-Liisun mekkoon ja sitä tietä itse Liisuun. Liisu olikin hyvästi kasvatettu, hurskasten vanhempien kuusivuotias tyttö, joka oli opetettu säännöllisesti lukemaan aamu- ja iltarukouksensa. Siviä, joka oli äitiänsä tarkkaillen osaksi oppinut Liisun tapoja, ihasteli häntä, kehuen:
"Ja Liisupa osaa semmoisen, joka on… se on siinä Kuivalaisen ukon isossa kirjassa… ja sitte Liisu rukoilee sen aina… noustessaan… ja maata mennessään… ja syödessään… Ja ihan aina Liisu sen osaa."
Hetkisen he nyt ihailivatkin Liisua, kehuivat häntä. Mutta pian muuttui mieli. Lilli näet muisti että Liisu ei ollut kerran antanut hänelle namusia, vaikka sillä oli ollut niitä pussillinen. Sen muistettuansa hän oitis epäröi, lausuen ynseästi, kuin Liisua halveksuen:
"Mutta eipä Liisulla ole vielä lettiäkään päässä… eikä lettinauhaa…
Eikä ole nuken hametta… eikä mitään… Eihän, tytöt!"