Ja oitis laskikin se Liisun arvoa heidän silmissänsä. Nyt he jo etsivät ja löysivät hänestä vikoja. Jo soimaili Siviäkin:
"Ja sitte kun sen nukkekin!… Ai hyvä isä!" siunaili hän hurskaasti, tehden mielialaa kuvaavia liikkeitä käsillänsä ja jatkoi:
"Hyvä isä, jos sinä, Lilli, tietäisit!… Ja kun sen nukella ei ole kahvikuppiakaan, eikä… ja kun Liisu ei osaa nopatakaan…"
"Eikä piilosilla olla osaa… eikä osaa leskeä juosta… eikä… Mutta mepä osaamme… Siviä… osaamme?"
"O-osaamme toki!" hymyili Siviä pitkään ja voitokkaana ja kehui:
"Ja savileipiä osaamme leipoa… ja Ollin-mallia osaamme lukea ja… ja vaikka mitä osaamme", loppui häneltä ajatus. Ruusu tarttui nyt asiaan. Liisun hurskautta soimaten nenitteli hän:
"Ja sitte kun se vielä on olevinansa, kun hän osaa sen rukouksen… ja kun se sitte on niin imelä… ja kun se sitte näin panee kätensä ristiin ja katsoo näin!"
Hän näytti: Hän pani kätensä ristiin, muutti kasvojensa ilmeet hyvin hurskaiksi, katsoi Liisun tavoin korkeuteen ja lopetti ynseästi, nenäkkäästi:
"Ikään kuin ne nyt eivät muut osaisi samalla tavalla olla!… Lillikin osaisi… ja Poju… ja Pikkukin osaisi… Osaisihan, Siviä?"
* * * * *