Ruusun viimeinen kysymys johti kumminkin mielet ja ajatukset kokonaan uusiin asioihin. Kuultuansa Ruusun mainitsevan Pikun nimen, Lilli ikään kuin kauhistui. Nyt vasta muisti hän, että lapsi oli heiltä kokonansa unohtunut. Hän huudahti:
"Ai-jai, tytöt, mitä!"
Tytöt odottivat asiaa. Touhuten siunaili Lilli:
"Kun näet on uneutettu lapsi koko ajaksi yksinään!"
"Ai-jai!" oli Siviäkin kauhistuvinaan ja he riensivät laiminlyöntiänsä korjaamaan.
Mutta rauhallisena oli pikku mies koko ajan puuhaillut tyynyllä, olla muhjotellut vain mistään välittämättä, tyytyväisenä hymyillen. Ajatuksiinsa vaipuneena hapuili se siellä nyt pikku kätösillänsä rikkoja, hiekkajyväsiä, tai muuta semmoista tyynyltä. Lilli koetti parantaa laiminlyöntinsä sitä suuremmalla hyvyydellä ja huolellisuudella ja kehoitteli nyt:
"Nyt pitää olla Pikulle oikein hyvä, tytöt… Pitää antaa Pikulle savivelliä… ja sitte kahvia… ja kivisokeria… ja ihan kaikkia… Pitäähän antaa?"
"Ai-jai!" ihmetteli hymyilevä Siviä sitä herkun paljoutta. Oitis olikin savivellivati valmiina. Se asetettiin pikku eläjän eteen ja kehoitettiin syömään. Palvelushaluisina, ystävällisinä polvistuivat tyttöset hänen ympärillensä, huvittelivat ja mairittelivat.
Ja aivan ilman mitään enempiä kehotuksia odottamatta pistää rapsasikin Pikku kätensä savivellivatiin. Se tapahtui tosin vahingossa, sattumalta. Hän naurahti, vetäsi kätensä pois ja tavottaen leikillä tarttua Siviän hiuksiin, vetäsi savisella kädellänsä pitkin hänen kasvoja.
"Voi, voi!" huudahti Siviä ja pakeni silmiänsä pyyhkimään. Pikku nauroi niin että ikenet paistoivat. Lilli alkoi häntä torua, nuhdellen: