"Pik-ku!… Kunhan Siviän isä saa kuulla, niin… Pikku!" yritti hän estää, mutta poika ehtikin pistää taas kätensä savivelliin ja ryhtyi imeksimään savista sormeansa, samalla jatkaen hymyilyänsä, katsoi Lillin silmiin ja veti pitkää, naurun tapaista:
"Ii-iiii-iiii!"
Kiireesti sieppasi nyt Lilli vellivadin pois. Kohtalaisen matkan päässä pysytellen nuhteli hän sille, samalla sormellaan varottaen:
"Kuule sinä Pikku… Kuka sinun käski tuolla tavalla!… Ja sitte vielä ryvetät Siviän kasvot!… Hyi sinä, Pikku!"
"I-hiiii-iiii!" nauraa hihitti poika tyynyillä istuen ja imeksi vain savista kättänsä, suupielet ja leuka kokonaan savella tahrattuina. Siviä oli jo saanut pyyhityksi enimmän saven kasvoistansa, ja nuhteli jo Lillin apuna, soimaten:
"Se on synti ja häpeä, Pikku, jotta sinä sillä tavalla… Kunhan
Pojukin saisi tietää!"
"I-iiii!" hihkasi poika entistä veikeämmin ja alkoi iloisesti pitkin tyynyä ryömiä. Savinen käsi painella ropsaili tyynyyn pikkuisia käden kuvia. Lilli riensi sitä estämään, nosti Pikun keskelle tyynyläjää istumaan ja siunaili äitinsä tapaan:
"Herra isä siunatkoon, mikä vastus niistä lapsista on!"
* * * * *
Niin huonosti onnistui siis heidän lapsenhoitonsa. Mutta he ottivat sen opiksi. Oitis hoksasi näet Lilli huomauttaa, että Pikku ehkä söisikin paremmin tavallista velliä, varsinkin jos olisi lusikka.