Ja mitäs muuta kun toimeen. Kotona — kuten jo sanottu — ei ollut ketään. Väki oli näet ulkotöillä ja aamullista velliä oli kattila puolillansa. Pian siis toimeen!
Eikä kulunutkaan kauvan, kun jo pienelle miehelle tuotiin iso vadillinen velliä. Mutta nyt päättivät emännät ensin opettaa hänet syömään siivolla. Siviä järjesteli muun muassa hyvin toimekkaasti, selittäen:
"Kuule, Lilli! Pikun pitää lukea nyt ensin rukous… kun se oli äsken niin tuhma!"
Se tuntui aivan luonnolliselta asialta. Mutta sitte huomasi Lilli toisenkin asian ja ilmoitti kuin yhtäkkiä hoksaten:
"Ei tytöt!… Ensin pitää Pikun pyytää ruokaa… Niinhän tytöt… Minä kun olen äiti, niin…" touhusi hän jo äitinä. Siihen suostuttiin.
Yksi piti vellivatia Pikun lähettyvillä valmiina ja Lilli alkoi vaatia
Pikua pyytämään sitä. Pikun edessä polvillaan puuhaillen alkoi hän:
"No nyt, Pikku: Sano 'Hyvä äiti, antakaa velliä'! No sano nyt!" tenäsi hän. Pikku, joka ei osannut puhua muuta kuin joitakin ylimalkaisia ääniä, katsoi häneen, savinen suu leveässä hymyssä. Lilli jatkoi:
"Sano nyt: 'Hyvä äiti'!"
"Ih… hih… ih!" äänteli poika kurkkuääniä ja hymyili ja reuhkasi ja oli tyytyväinen ja onnellinen. Lilli tenäsi:
"Sano: 'äiti'!"