Mutta ei. Pojun päälaella kasvoi pieni tupsu kellahtavia hiuksia ja se vain heilui kun poika horjui ja hymyili ja oli hyvillänsä. Lilliä jo suututtikin Pikun itsepäisyys. Vielä yritti hän, kehottaen jo melkein torumalla.
"Pik-ku!… Sano nyt sukkelaan: velli… Tahi muuten kun äiti jo suuttuu, niin… Voi voi sinua, Pikku, kun sinä olet… No sano nyt: velli!"
"Kuirkiurlsiut… pi-il… Hi-iri!" hihkasi vain poika yhä innokkaammin, eivätkä mitkään keinot enää auttaneet. Pikulla oli hauska, eikä hän mistään muusta välittänyt rahtuakaan.
* * * * *
Ja kun nyt kaikki yritykset olivat näin turhiksi osottautuneet, heittäytyivätkin tytöt armeliaiksi. Lilli jo ehdotteli, säälivällä äänellä puhuen:
"Annetaan sille raukalle ilman… kun se raukka ei osaa kuitenkaan sanoa… Annetaanko tytöt?"
"No mitäs siitä nyt lapsesta kiusaa!" pisti siihen oitis Siviä, omituisella, viisaalla äänellä. Ja aivan aikuisen puhetapaa tapaillen selitteli hän:
"Kun vaikka mekin olisimme lapsia… Ja jos sitte vaikka kuka kiusaisi niin… Ja jos… jos vaikka Poju kiusaisi sanomaan velliä, niin… Emmehän sanoisi velliä, jos Poju kiusaisi?" käänsi hän, kun ajatus uhkasi muutoin loppua. Toiset vahvistivat sen ja he ryhtyivät nyt Pikkua sijottamaan. Vellivadissa oli iso puulusikka. Vatia pidettiin seisallansa huitovan, hymyilevän pojan edessä ja Lilli nyt pyyteli:
"No nyt, Pikku!… Ota nyt lusikka käteesi ja ala syödä… No, Pikku!"
Ja Pikku osuikin tekemään mitä oli käsketty. Kun hän huitoi käsillänsä, sattuikin näet lusikan varsi joutumaan käteen aivan sattumalta. Hän jatkoi reuhkaisuansa. Lusikka kohosi silloin vadista täynnä velliä, heilahti kädessä ja velli pärskähti tyttöjen silmille.