"Voi… voi!" pääsi tytöiltä. Lilli yritti asetella huutavaa poikaa. Mutta silloin sattui tämän lusikka uudestaan vatiin. Velli ruiskahti taas päälle ja vellisellä lusikalla alkoi Pikku riemuisasti takoa tyttöjä päähän ja mihin lusikka milloinkin osui. Kiireellä laski Lilli koko vadin tyynylle ja syöksyi toisten kanssa pois, vellilusikalla innoissaan huitovaa Pikkua paeten. Ikäänkuin voitostansa iloiten heilutteti Pikku lusikkaansa, hymyili niin että ikenet vain paistoivat savisesta suusta, hihahteli, reuhkasi käsillänsä ja hetkutteli samassa tahdissa polviansa.
Mutta äkkiä sattui onnettomuus. Hän menetti tasapainonsa ja yks kaks
putosi hän istumaan vellivatiin. Tytöt huudahtivat säikähdyksestä.
Pikku istui tovin aikaa hiljaa, hymyili ja ihahteli entistä iloisemmin.
Velli vain pursusi raosta vadin reunojen yli ja tahrasi tyynyläjän.
Mutta kohta alkoi Pikku tuntea, että asiat eivät ole oikein, ja hänessä heräsi sama mieliala mikä aina herää lapsissa silloin kun tuntevat jotain niille tavallista kosteutta: Hänhän — kuten muutkin lapset oli tottunut silloin aina saamaan apua. Sitä hän odotti nytkin rauhallisesti, paikaltansa hievahtamatta. Se oli tottumusta. Lasten tavoin alkoi pyytää apuakin: Suu alkoi vetäytyä muikeaksi. Savinen leuka liikahteli jo itkuun päin ja kohta alkoi poika, apua rauhallisesti odotellessansa, vetää öllötellä tasaista, laiskaa puoli-itkua:
"Oööö!… O-öööö!… o-öööööööö!"
IV.
Mikä odottamaton käänne tämä tapaus olikaan! Tyttösten mieli aivan masentui. He näet tajusivat että asiat eivät tule olemaan heille suotuisat silloin kun vanhemmat löytävät vellillä tahratun tyynyn ja savessa ja vellissä rypeneen pojan. Tapaus oli niin outo, tuli niin odottamatta, että he eivät huomanneet edes auttaa poikaa pois vadista.
Ja silloin turvautuivat he vaivattomien lasten ainaiseen keinoon: kukin koki tekeytyä viattomaksi, sysäsi syyn toisten niskoille. Lilli, joka tiesi olevansa syyllisin, alkoi tietysti ensimäisenä puhdistautua, syyttäen umpimähkään muun puutteessa:
"Sinähän se, Siviä, sanoit, jotta sen pitää ensin rukoilla… ja jotta…"
Hän ei löytänyt enempää syytöstä. Siviä koki silloin puolustautua, väittäen terhakasti:
"Vai minä!… Itseppäs sinä sanoit, jotta syötetään sille velliä… Ja sitte hait vielä velliä ja… Elä valehtele, jotta minä!"