"Enpäs valehtele!" väitti Lilli entistä tiukemmin, vaikka hän itse asiassa alkoi jo masentua. Hän tiedusti asiaansa ajaen vielä Ruusulta:
"Vai valehtelenko, Ruusu?… Eikö Siviä sanonut, jotta Pikun pitää ensin rukoilla?… Sanoihan Ruusu?"
"Enpäs sanonut… Sinäpäs annoit velliä!" väitti vain Siviä. Sukeutui pitkä väittely. Pikku veti itkuntapaistansa yhä vain vellivadissa istuen. Ruusukin menetti vähän selvää ajatuskykyänsä ja soimaili suuttuneella äänellä, närkästyneen eleitä tehden:
"Johan minä sanoin, tytöt, jotta mitä sitä opettaa lapselle semmoista… rukoilemaan ja pyytämään velliä ja kaikkea."
Niin jatkui. Sukeutui kinastelu, syyttely. Kauvan ei toki kulunut, kun jo tytöt itkeä pillistivät hiljaa, koko joukko. Velliastiassa istuvan Pikun kovempiääninen, rauhallisen, tasainen, pitkäveteinen öllötys kuului ikäänkuin heidän itkunsa säestyksenä.
Ja silloin, nyt kun hätä alkoi vallata heidät, alkoi nousta eräs uhkaava pilvi: Pojun, Lillin ja Pikun äiti oli etsinyt Pojua syömään ja kaipaillut jo Pikkuakin. Nyt huuteli se jo ulkona:
"Poju… Poju hoi!"
Tytöt pelästyivät. He vaikenivat, että äiti vain ei saisi vihiä heidän olinpaikastansa. Lilli koetti hiljaa rauhoitella Pikkua, ettei sen itku johtaisi äitiä paikalle. Hän lohdutteli:
"Pikku!… Elä itke, Pikku… Tahi äiti tulee!"
"Poju hoi!" koveni jo äiti. Hätäytyneet tytöt pidättelivät itkuansa.
Poju ei ollut kuulevinansakaan äitinsä huutoja. Tämä sadatteli: