"Minnehän se pojan pallukka juoksi, kun ei tule syömään… Ja vielä on vienyt sen nuorimmankin kakaran muassaan!"
Lilli koki nyt tukkia Pikun suuta mekon helmalla. Siten onnistuikin hän estämään itkun kuulumasta äidille. Taas vannoi äiti Pojuansa uhkaillen:
"Mutta kunhan minä sinut saan kynsiini, niin näet sinä, eikö sinulle velli kelpaa!"
Se oli hädän hetki. Onneksi poistui toki äiti toisaalta etsimään ja niin pelastuivat tytöt hetkeksi.
* * * * *
Mutta se pelastushan oli lyhytaikainen, sen he tajusivat. Tavalla tai toisellahan oli heidän myös pulasta selvittävä. Eivät he laskeneet, eivätkä kyenneetkään laskemaan, miten olisi pelastuttava. Kaikki tapahtui aivan itsestänsä, vaistomaisesti, kuten kaikki tapahtuu lapsessa, jonka ainoana itsesäilyttämisvoimana on luonnon vaisto.
Niin nytkin. He huomasivat että toinen toistansa syyttäminen ei heitä pelasta. Aivan kuin sopimuksesta johtuivat he silloin muun puutteessa koettamaan, eikö voisi syytä vierittää itsensä Pikun hartioille. Sitä he nyt syyttelivät jo koko tapahtumasta. Sen ympärille polvilleen kokoontuneina nuhtelivat he sitä. Lilli torui suu miltei itkussa:
"Mitäs sinä löit, Pikku, lusikalla… ja viskasit velliä silmille… ja teit ihan kaikkia."
"Ja sitte vielä rupesit velliin istumaan! Hyi, Pikku!" varotteli Siviä, sormellansakin jo viiputellen ja itkuansa hilliten. Poika vain itkeä jurasi vadissansa. Taas hätäytyivät tytöt, Ruusu jo uhkaili, omaa asiaansa siten Pikun syyksi siirtäen, uhkaili ikään kuin muka säälitellen:
"Kunhan nyt, Pikku, äiti tulee… Ja isä kun ottaa vitsan, niin sitte,
Pikku!"