Siinä katkesi ajatuksen juoksu. Hän viskasi pikkuisen, saparon tapaisen lettipahasen niskaansa, aivankuin närkästyneenä, löysi nyt sanat ja jatkoi soimaillen:
"Helmillekin ja Kaisulle minä olen sanonut… Ja Pojulle sanoin… Ja sinullekin, Siviä, jo sanoin, jotta…"
Ei hän itsekään tiennyt, mitä hän oli muka sanonut, eikä siis löytänyt taaskaan sanoja, vaan pysähtyi ja, ikäänkuin olisi jo itsekin epäillyt että Siviä ei myönnä hänen mitään sanoneen, kysyi nopeasti:
"Sanoinhan, Lilli, Siviälle?… — Vai enkö sanonut?"
Lilli ei tiennyt mitä vastata, ettei näyttäisi todistavansa Siviää vastaan. Siviä, joka ei aavistanutkaan mistä Kaisu häntä syyttää, puolustautui umpimähkään väittäen:
"Etpäs sanonut!"
Silloin alkoi asia selvitä: Ruusu näet ehti nyt keksiä sen, mitä hän muka oli sanonut ja väitti aivan nenästyneenä:
"Vai en sanonut!… Vaikka sielläkin kun oltiin, niin minä sinulle sanoin, jotta Kaisu ja Hakkaraisen Impi… ja Maikki ja ihan kaikki ovat jo olleet talosilla!"
Hän ikäänkuin pyörähti, nyökäytti päätänsä kuin nuhtelevasti, tai kuin suuttuneena, ja nenitteli:
"Mutta sinä vaan silloinkin nauroit ja… sinä vain nauroit… ja olit olevinasi ja… Etkö muista kun minä vielä supattamalla sanoinkin sen sinulle?" käänsi hän äkkiä puheensa ja teki jo, moista muistamattomuutta paheksuen, ynseän liikkeen. Siviä katsoa tihrasi häneen kuin hymyillen ja ihmetteli, sanoja pitkään venyttäen: