Hetkisen hän ikäänkuin mietti sitä asiaa. Mutta sitte huudahti hän äkkiä Ruusulle, kädet yhdessä, pää kallellaan, kuin päivitellen:
"Ruusu hoi! Mistä ihmeeltä saataisi isä?"
Mutta Ruususta se oli pikku asia. Hän keikautti päätänsä ja äännähti ynseästi, Kuivalaisen Marin eleillä:
"Niin kuin niitä nyt ei olisi poikia!… Vaikka Lehvosen Oskarin hakee, niin on!"
Mutta silloin tarttui Siviä asiaan. Nuhtelevasti katsoi hän Ruusuun ja venytti, kuin olisi hänen häveliäisyydentunnettansa loukattu:
"Hy-yi, Ruusu!… Oskari, joka on jo niin iso poika kuin me tytötkin!"
"Niin!… Kuinka sinä, Ruusu, tuolla tavalla!" huomasi silloin jo Lillikin nuhdella ja äidin velvollisuuksiansa täyttää. Oltiin isästä jo joutua pulaan. Siitä pelasti toki Siviä, huudahtaen yht'äkkiä, kuten pelastuksen löytänyt ja siitä riemastunut:
"Nyt tytöt, nyt minä tiedän!… Kuule, Lilli, kun minä supatan!"
Lilli kuunteli tärkeänä. Hän supatti puoli-ääneen:
"Otetaan teidän Poju!"