Naisasiakongressit herättävät aina paljon enemmän huomiota pienissä ja keskikokoisissa kaupungeissa kuin aivan suurissa. Lontoossa ja Parisissa esim. suuri yleisö ei kiinnitä niihin juuri mitään huomiota, mutta sellaisessa kaupungissa kuin Kristianiassa, oli se päivän suuri tapahtuma, josta paljon puhuttiin ja jonka hyväksi monet tekivät uhrauksia. Niinpä oli esim. kaupungin puolelta annettu jokaiselle vieraalle lippu, joka oikeutti vapaasti käyttämään raitiovaunuja koko kongressiviikon aikana, kokoelmat olivat maksuttomasti nähtävinä ja monet kodit avasivat ovensa vastaanottaakseen tulijat vieraikseen. Minä jouduin asumaan Studenter-hjemmetin matkustajakotiin ja sinne muutti Gina Krogkin kongressin ajaksi, ollakseen lähempänä yliopistoa, missä kokoukset pidettiin, ja niin me taaskin olimme yhtenään toistemme seurassa.

Kongressi alkoi hyvin juhlallisesti Gina Krogin tilaisuutta varten sepittämällä kantaatilla, johon Agathe Backer-Gröndahl oli säveltänyt musiikin solokohtineen ja kuoroineen ja sitten seurasi tietysti tavanmukaiset tervehdyspuheet. Kongressin ohjelmaan kuuluivat yhteiskunnalliset uudistukset ja naisten ammatillinen kehitys, jotka kysymykset antoivat aihetta sekä esitelmiin että keskusteluihin. Ja niin me näiden päivien kestäessä ehdimme tutustua miltei kaikkiin Norjan merkkinaisiin ja kuulla mitä heillä oli sanottavaa – Aasta Hansteenkin eli silloin vielä – ja myöskin me saimme vihiä vastaavista olosuhteista Tanskassa ja Norjassa.

Kongressin viimeisenä päivänä käsiteltiin kuitenkin sen ehkä kaikkein tärkeintä kysymystä: Norjan organiseerattujen naisten liittymistä Kansainväliseen Naisliittoon (I. C. W.:hen) jota tarkoitusta varten heidän ensin oli muodostaminen oma Kansallisliittonsa. Gina K. piti siinä tilaisuudessa komean, lennokkaan esitelmän ja kuvasi suurin piirtein mitä hyötyä pienellä kansalla oli siitä, että se sai olla jäsen sellaisessa organisatsionissa, jossa jokaisella maalla ja kansalla oli yhtäpaljon sananvaltaa.

Tällaisen Kansallisliiton luominen ei suinkaan ole mikään helppo tehtävä jo siksi, että ne yhdistykset, joilla on oikeus siihen yhtyä, edustavat mitä erilaisimpia harrastuksia ja vivahduksia, mutta Gina Krogin palava usko asian tärkeyteen ja hänen suuri auktoriteettinsa voitti kuitenkin nämä vaikeudet ja niin syntyi Norjan naisten Kansallisliitto, jonka presidenttinä hän sitten oli hamaan kuolemaansa asti. – Osoitteena siitä miten naisasialiike Norjassa oli voittanut alaa ja miten yleistä tunnustusta sen etevin ajaja nautti, olkoon mainittu, että Gina Krog valtion kustannuksella viime vuosien kuluessa oli maataan edustamassa useissa I. C. W:n kongresseissa.

Eikä kukaan ollutkaan sopivampi Norjan puolesta esiintymään kuin hän. Oli kongressissa vaikka kuinkakin paljon puhujia ja edustajia – olipa vaikka niinkin paljon kuin Berlinissä v. 1904, jossa kaikkiaan sanottiin pidetyn 264 puhetta – aina Gina Krogin huomasi, ja hänen kuvansa jäi kuulijoiden mieleen.

Paitsi noita suuria kongressejaan pitää I. C. W. myöskin kokouksia, joissa ei muilla kuin hallinnon omilla jäsenillä ja siihen liittyneiden eri maiden Kansallisliittojen puheenjohtajilla ole äänioikeutta, ja joissa enimmäkseen keskustellaan sen sisäisiä asioita.

Sellainen oli Parisissa v. 1906 ja siellä me toisistamme mitään edeltäpäin tietämättä, mitään yhtymissuunnitelmia tekemättä, aivan odottamatta tapasimme toisemme.

Gina Krog asui aluksi hotellissa ja otti ahkerasti osaa I. C. W:n neuvotteluihin. Silloin oli tärkeä ja periaatteellinen kysymys pohdinnan alaisena, joka koski Kansainvälisen Naisliiton pääperusteita, sitä nimittäin oliko siihen kuuluvilla Kansallisliitoilla oikeus lähettää ja esittää sen pohdittavaksi sellaisiakin asioita, jotka koskettelivat uskonnollisia ja valtiollisia kysymyksiä. Siihen asti olivat sen lait tässä suhteessa olleet niin väljät, ettei mikään estänyt esim. poliittisesti sorretun kansan Naisliittoa ottamasta maansa tilaa siellä esille tehdäkseen sen olosuhteet siten tunnetuiksi. Nyt oli tehty ehdotus, jonka mukaan tämä tulevaisuudessa kävisi mahdottomaksi. Gina Krog kuului niihin, jotka tahtoivat, että laki jäisi ennalleen; hän piti tätä vapautta varsinkin pienille kansoille, joiden ääni ei toistaiseksi kuulu missään, niin tärkeänä, ettei mitenkään olisi suostunut sen poistamiseen. Muutamilta tahoilta häntä kyllä kannatettiin, mutta ei kaikilta, eipä edes Suomea edustava n. k. ”honorary president” puhunut sen puolesta, joka kovin ihmetytti ja suretti Gina Krogia.

Kun I. C. W:n kokous oli loppunut, muutti Gina Krog samaan täysihoitolaan, jossa minäkin asuin ja sen jälkeen oli meidän entistä mukavampi liikkua esim. iltasin ulkona, kun oli yhteinen kotimatka. Silloin minä myöskin havaitsin hänessä piirteen, joka oli erinomaisen sympaattinen, eikä suinkaan aivan tavallinen, ei ainakaan meissä suomalaisissa. Gina osoitti nimittäin aivan erikoista ystävällisyyttä Parisissa oleskeleville maalaisilleen ja kutsui heitä aina vuorotellen päivällisille, jolloin täysihoitolamme emäntä, rva Wesque, järjesti Ginalle ja hänen vierailleen erityisen pöydän. Nämä Ginan vieraat olivat enimmäkseen naistaiteilijoita, ja minä havaitsin, että he hyvin mielellään noudattivat hänen kutsuaan. – Kun tiesin, että Gina Krog tätä tehdessään ei suinkaan ollut siinä aineellisessa asemassa, ettei tämä vieraanvaraisuus olisi tuottanut tuntuviakin lovia hänen matkakassaansa, pidin sen vieläkin tunnustettavampana.

Gina Krog nuorena.
Gina Krog keski-ikäisenä.