Tieni varrella tapaamia 1 - Maikki Friberg

Eräänä päivänä ehdotti Gina Krog, että hän ja minä pitäisimme yhteiset teekutsut kaikille niille henkilöille, joiden tuttavuuden olimme tehneet ja joiden kodeissa olimme olleet. Ehdotus oli minusta aivan oivallinen; me puhuimme rva Wesquen kanssa ja pyysimme hänen salonkiaan siihen tarkoitukseen, kirjoitimme kutsukortteja ja minä hommasin nuoremmakseni kukkaset, leivokset, hedelmät y. m. tarvittavat. Varsin kansainvälinen ja intressantti oli se seurue, joka sinä iltapäivänä kokoontui luoksemme, sillä kaikki kutsutut, Alexander Herzenin tytärtä, Olga Monodta lukuunottamatta, olivat saapuneet. Mutta hänkin lähetti sähkösanoman ja selitti esteensä. Gina Krog oli hyvin arvokas ja kohtelias emäntä ja keksi muun muassa sen, että jokainen läsnäolevista kertoisi tai lausuisi jotain omalla kielellään ja kääntäisi sen sitten ranskan kielelle, jota kaikki ymmärsivät. Kaikki suostuivat ja se onnistui erinomaisesti. Siellä sai kuulla jos mitäkin kieltä. Marya Cheliga lausui soinnukkaasti puolalaisen runon, kaunis, ylevän näköinen Selma Hanem Riza antoi meidän kuulla turkkilaisia sananlaskuja, unkaritar kertoi jotain omalla kielellään, j. n. e. ja tietysti siellä myöskin annettiin norjan, suomen ja ruotsinkielten kaikua. Ihmeellistä miten paljon hauskuutta ja vilkkautta nämä pienet kielinäytteet saivat aikaan.

Kaikki läsnäolevat edustivat jotakin erityistä harrastusta ja suuntaa, jokaisella oli jotain arvokasta sanottavaa, mutta suurinta huomiota herätti kuitenkin turkkilainen, ei ainoastaan siksi, että hän oli maasta, josta meillä muilla oli niin varsin vähän tietoja, mutta myöskin siksi, että hän niin innokkaasti oli taistellut kahlehdittujen sisartensa vapauden puolesta.

Kun juhannus lähestyi, kertoi Gina Krog, että Parisissa oleskeleva norjalainen siirtokunta oli päättänyt viettää tämän pohjolan valojuhlan ”Café de la Régencessa” ja kutsunut minutkin sinne yhteiseen iloon.

Ennen sinne menoamme piti Gina Krogin, ja minun käydä teatterissa, sillä olimme muistaakseni saaneet joltakulta tuttavalta liput ja ne olivat juuri sinä iltana käytettävät.

Kyseessä oleva teatteri oli sangen kaukana asunnostamme ja kun Gina vähää ennen oli satuttanut jalkansa, otimme vaunut, jotta ei tarvitsisi kiivetä edestakaisin omnibusseihin. Me ajoimme jättiläiskokoisen ”Place de la Concorden” yli, joka kuuluu maailman ihanimpiin ja ihailimme sen egyptiläistä obeliskia, sen mahtavia suihkukaivoja ja valkeasta marmorista veistettyjä kuvapatsaita, luvultaan kahdeksan, jotka kuvaavat Ranskan suurimpia kaupunkeja. Silmämme hakivat varsinkin sitä, joka symbolisoi Strassburgia ja josta olimme kuulleet, että se aina oli suruharson peittämä, merkiksi siitä, että Ranska-äiti oli menettänyt tämän kukoistavan tyttärensä.

Teatteri, jonne vihdoin saavuimme, ei ollut mikään ensi luokan laitos, vaan sellainen, joita maailman kaupungeissa, suurten kuuluisien näyttämöjen rinnalla, syntyy kymmenittäin, ja kappale oli pikemmin pieni kertomus kuin draama, se kun esitti päähenkilöittensä vaiheet ihan lapsuudesta keski-ikään. Mutta ranskalaisessa teatterissa on aina oppimista. Näytteleminen sujuu aivan tavattoman tasaisesti ja kielen sointu hivelee korvaa. Me siis olimme varsin tyytyväiset teatterikäyntiimme ja nyt sitä piti mentämän norjalaisten illanviettoon. Gina Krog ehdotti, että taaskin ottaisimme vaunut, mutta minä arvelin, että voisimmehan nyt nousta omnibussiinkin, sillä olihan ”Café de la Régence” keskellä kaupunkia, jossa olin paljon liikkunut, ja tunsin siellä olevat seudut ja rakennukset. Gina suostui lopulta ja nyt minä menin ottamaan selkoa siitä omnibussilinjasta, jota meidän oli kulkeminen. Ei se ollut niinkään helppoa, sillä teatterin edustalla näki kymmenittäin jykeviä vaunuja, ja kysymyksiinsä ei suinkaan aina saanut varmoja vastauksia.

Vihdoin löysin poliisin, joka neuvoi mihin paikkaan etsimäni omnibussi pysähtyisi. Sinne me sitten siirryimme ja odotimme sen tuloa, kunnes vihdoinkin tuli hetki, jolloin saimme kavuta ylös ja olimme mielestämme hyvässä turvassa. – Siinä osassa kaupunkia olivat kadut jotenkin pimeät, mutta jonkun ajan kuluttua rupesin jo odottamaan, että lähestyttäisiin valoisaa keskikaupunkia ja koetin tirkistää ulos omnibussin ikkunasta, eikö jo pian päästäisi ihmisten ilmoille. Aivan turha toivo! Pimeätä kesti yhä vain, ja vähitellen tuntui siltä kuin se olisi käynyt yhä sakeammaksi.

Kun olimme istuneet ja jyskyttäneet siinä noin puolisen tuntia – siihen aikaan käytettiin Parisissa vielä yleisesti noita raskaita hevosten vetämiä omnibusseja, jotka nyt ovat väistyneet autobussien tieltä – kävin hieman levottomaksi ja kysyin konduktööriltä, eikö siitä jo pian päästäisi Louvren tienoille. Hän loi minuun hämmästyneen katseen ja ilmoitti sitten, että oltiin matkalla erääseen Parisin esikaupunkiin. Minä kauhistuin. ”Mutta sanottiinhan minulle, että tämä omnibussi menisi keskikaupunkiin ja sivuuttaisi sen kadun, jonka varrella Café de la Régence sijaitsee”. ”Sieltäpäin se juuri nyt tulee”, vastasi hän. ”Ja koska se sinne jälleen palaa” kysyin? ”Ei ensinkään enää tänä iltana.”

Vereni hyytyi, mutta sain kuitenkin sanotuksi: ”No pysähtykää sitten, että pääsemme pois.” ”Se on aivan mahdotonta”, vastasi hän, ”sillä tässä on pitkin aikaa ylösmäkeä.” Kuiskasin Gina Krogille, joka istui vähän matkan päässä minusta, että olimme väärällä tolalla ja että heti piti astua alas ja samassa olinkin jo kadulla. Mutta asema ei senkautta ensinkään parantunut, sillä hän ei kipeällä jalallaan uskaltanut vaunujen liikkeellä ollessa hypätä alas, ja siinä minä nyt astuskelin niiden tasalla yhtämittaa eteenpäin, tietäen, että joka askel vei meitä yhä kauemmaksi illan päämäärästä.

Konduktööri oli sillä aikaa vakuuttanut Gina Krogille, että hän kyllä auttaisi häntä alas astuessa, että siinä ei ollut mitään vaaraa, ja tehnyt sen niin kohteliaasti ja luottavaisesti, että hän lopulta rohkaisi mielensä ja seurasi minun esimerkkiäni.