Siinä me sitten seisoimme kadulla keskiyön aikana eräässä Parisin ”Belleville” nimisessä esikaupungissa, joka on kuuluisa levottomuuksistaan, ja jossa vallankumouksetkin aina ensin alkavat. Oli yhtä pimeä kuin meillä syyskuussa ja vain siellä täällä näki hiukan valoa kapakoitten ja kahviloiden ikkunoista. Muutamien ulkopuolelle oli parisilaiseen tapaan asetettu pöytiä ja tuolia ja siellä näki lasien ja pullojen ääressä työmiesryhmiä, joita lekottavat tulisoihdut valaisivat. Nuo epätasaiset valot, miesten tummat, kuluneet kasvot, mustat, säihkyvät silmät, kovat, karkeat äänet ja ne epäilevät katseet, jotka me saimme osaksemme siinä kulkiessamme, tekivät kaikkea muuta kuin rauhoittavan vaikutuksen. Meidän olisi pitänyt hiukan kuulostella missä oikeastaan olimme, pitkäkö matka sieltä oli kaupunkiin ja oliko missään saatavissa hevosta, mutta ei ollut kyllin rohkeutta.
Gina Krog ehdotti, että poikkeisimme ensimäiseen ravintolaan, tilaisimme itsellemme sieltä hiukan juotavaa ja samassa pyytäisimme tarvitsemamme tiedot. Sen sitten teimmekin, ja vaikka meitä aluksi jotenkin ihmetellen katseltiin, täytyy sanoa, että he olivat erittäin palvelevia ja osaaottavia. Eivät edes suuttuneet vaikka pyysimme, että he viruttaisivat lasit hiukan perusteellisemmin, ennenkuin kaasivat meille niihin juotavaa. Mutta hevosta ei vain ollut saatavissa missään. He arvelivat, että läheisin asema, mistä voisi saada vaunut, oli ”Place de la République”. Mutta kyllä he tarjoutuivat menemään sinne niitä noutamaan. Siihen emme kuitenkaan suostuneet, sillä arvelimme, että se kestäisi kenties kuinka kauan tahansa, ja päätimme itse ruveta hitaasti sinnepäin astumaan. Loivasti alaspäin viettävä katu vaikutti, että Gina Kroginkin oli hiukan helpompi kulkea ja niin sitä mentiin.
Tällaisten pienten vastoinkäymisten sattuessa tulee useinkin ihmisten vähemmin rakastettavat puolet esiin, ja kun juuri matkustaessa niin usein saa kokea kaikenmoisia pikku harmeja, tarjoavat ne sanomattoman hyvän tilaisuuden lähimmäisemme luonteen tuntemiseen.
Gina Krog osoittautui aivan suurenmoiseksi. Ei hän valittanut, eikä liioin syyttänyt minua sen johdosta, että olimme joutuneet väärään omnibussiin, vaan koetti kääntää kaikki parhain päin. Ja niin me tuontuostakin vakuutimme toisillemme, että tämä kuitenkin oli varsin hauska seikkailu ja ettemme muuten koskaan olisi saaneet nähdä juhannusyötä eräässä Parisin laitakaupungissa, ellemme olisi näin sattumalta sinne joutuneet. Lopulta me oikein sydämellisesti nauroimme ja kerroimme toisillemme kaikenlaisia kaskuja.
Siinä klo 2 tienoissa olimme vihdoinkin joutuneet ”Place de la Républiquelle” ja tervehdimme tavallista tyytyväisempinä sen komeata muistopatsasta. Ja nyt se vasta ilo alkoi, kun saimme sieltä vaunut, eikä tarvinnut enää jalkojaan rasittaa, eikä liioin tuntea sitä epävarmuutta ja turvattomuutta, joka niin mielellään saa vallan meissä, kun öiseen aikaan kulemme ventovieraassa maailmankaupungissa. ”Tuleehan tämä kysymään muutamia markkoja”, sanoimme, ”mutta ei se sentään maksane enempää kuin kunnon teatteripiletti, ja onhan tästä juuri yhtä paljon huvia kuin jos istuisi ’Comédie françaisessa’, sillä onhan tämä elämän suuri näyttämö”. Ja kun me aamupuoleen vihdoinkin olimme kotona, tunsimme vilpitöntä tyytyväisyyttä juhannusaattomme johdosta.
| Place de la République Parisissa. |
Kun olimme aikamme olleet Parisissa, matkustimme Brüsseliin. Siellä minä olin kuin kotonani ja olin jo ennakolta tilannut meille sikäläisen ystävättäreni kautta asunnon.
Eräs nuori norjalainen tohtori, joka oli oleskellut Brüsselissä samana vuonna, oli antanut Gina Krogille kaksi suosituskirjettä tunnetuille, sikäläisille yliopistomiehille, jotka molemmat myöskin olivat kansan edustajia, sekä suullisesti vielä lisännyt pari heitä koskevaa opastavaa sanaa. Toisesta heistä, yleisesti tunnetusta sosialistijohtajasta, Emile Vanderveldestä, hän oli kuiskannut: ”Mutta pitäkää mielessänne, että hänellä on hyvin turhamainen vaimo”, ja toisesta, joka sattui olemaan minun monivuotinen, hyvä tuttavani prof. Hector Denis: ”Muistakaa että hän on hiljattain kadottanut vaimonsa”.
Kun minä huomautin Ginalle, että siitä jo sentään oli kulunut lähes puolitoista vuotta, sanoi hän suurella varmuudella – välittämättä minun vastalauseistani: ”No kyllä hän sitten kai jo katselee uutta vaimoa itselleen, ehkäpä aivan nuorta tyttöä, sillä niinhän ne vanhat miehet tavallisesti tekevät.” Mutta senjälkeen kun hän oli tutustunut tähän ihmeelliseen mieheen, peruutti hän tykkänään sanansa ja sanoi samaten kuin muutkin: ”Hän ei ota milloinkaan toista”.
Hector Denis teki yleensä valtavan vaikutuksen kaikkiin, jotka joutuivat hänen läheisyyteensä, yksin valtiollisiin vastustajiinsakin, sillä se jalous, ritarillisuus ja sydämenhyvyys, joka hänessä yhtyi suureen tiedemieheen ja oppineeseen, oli niin silmiinpistävä, että se ihankuin sädekehä ympäröi hänen olemustaan. Mutta tuskin kukaan on ymmärtänyt sen niin selvään ilmaista kuin Gina Krog, sillä hän tuli sanoneeksi, että Denis oli kuin pyhimys ja sillä nimellä me sittemmin hänestä aina puhuimmekin.