Eräänä sunnuntaina me matkustimme Ginan kanssa Vandervelden n. k. ”Valkoiseen linnaan”, joka sijaitsee kaupungin ulkopuolella. Mutta sen pahempi hän ei ollut kotosalla, ja niin meidän oli tyytyminen yksinomaan hänen hiukan teeskentelevän puolisonsa seuraan.
Hyvin aurinkoinen on muisto niistä viikoista, jotka vietimme yhdessä Belgiassa. Sieltä Gina Krog matkusti Hollantiin ja minä jäin vielä toistaiseksi Brüsseliin. Elokuun alkupäivinä piti Köpenhaminassa olla Kansainvälinen Naisten äänioikeuskongressi, mutta sen olin päättänyt sivuuttaa ja siirtyä Berliniin, niin pian kun koulut siellä alkoivat.
Silloin saapui yhtäkkiä sähkösanoma Gina Krogilta: ”Sinun täytyy tulla Köpenhaminan kongressiin maatasi edustamaan, sillä kaikesta päättäen ei kukaan muu tule Suomesta.”
Huhu Viaporin kapinasta oli silloin tunkeutunut Tanskaan ja aikaansaanut tällaisen otaksumisen. – Eikä siinä ollut muuta neuvoa kuin totella Ginan kehoitusta ja panna pillit pussiin. Lähdin siis kiireimmiten heti samana iltana ja jouduin perille siksi aamuksi kun kongressi alkoi. Ihan päätä pyörrytti sellaisen yhtämittaisen matkan jälkeen, mutta Gina oli hankkinut minulle erinomaisen kortteerin erään herttaisen ja viisaan rovastinlesken ja hänen kauniin tyttärensä luona, jossa minua hoivattiin ja pidettiin kuin ”kukkaa kämmenellä”. Itse hän asui komendööri Münterin komeassa kodissa, jonka emäntä, Johanne Münter, on mitä innokkain naisasianainen, ja niin me taaskin tulimme olemaan paljon yhdessä, ei ainoastaan kokouksissa, vaan myöskin kutsuvieraina eri perheissä.
Mutta se olikin viimeinen kerta. Kirjevaihdossa me kyllä olimme s. o. lähetimme toisillemme joskus tervehdyksen ja väliin kortin, väliin kuvalaatan tai lehteen pantavan kirjoituksen, mutta meidän tiemme eivät enää sattuneet yhteen.
Gina Krogin lehteä seuraamalla tiesi kuitenkin kaiken mikä häntä koski. Siitä näki oliko hän omassa maassaan vai muualla, olivatko ajat hänen ajamalleen asialle voittorikkaat vai tappiota tuovat. Siitä myöskin kävi ilmi, että hän oli kansansa vapaamielisten naisten ja miesten kiitollisuuden esineenä, kun hänen lehtensä talvella v. 1912 täytti 25 vuotta. Pyrkijöitä hänen kunniakseen toimeenpantuun juhlaan oli niin paljon, että monet sadat saivat palata takaisin, kun eivät salit olleet kyllin isot kaikkia vastaanottamaan. Tietysti eivät nämä kaikki nyt olleet niinkään innokkaasti kannattaneet hänen työtänsä ja olleet valmiit sen edestä jotain uhraamaan, mutta niinhän se on kaikkialla. Voitot jaetaan mielellään, mutta ei vaivoja.
Ei kukaan ollut kokenut tätä selvemmin kuin Gina Krog, mutta hän säilytti aina loppuun asti valoisan uskonsa naisiin. Vaikka hän näki heidän ahtautensa, pikkumaisuutensa ja moittimishalunsa, joka kyllä häneen syvästi koski, oli hän seuraavalla hetkellä jo valmis heitä puoltamaan. Hän ajatteli kai kuin ”Rauhan erakko” Juhani Ahon kirjassa: ”Ellen minä usko niin eivät muutkaan usko. Yhden täytyy aloittaa.” Ja juuri tämä kokonaisuus, tämä yhtämittainen nuoruutensa ihanteista kiinnipitäminen ja lujana seisominen myrskyssä ja vastatuulessa tekee Gina Krogin muiston niin eheäksi ja kauniiksi, ja antaa rohkeutta ja voimaa niin monelle niistä, jotka joutuivat hänen kanssaan tekemisiin.
Mutta se tulee vielä syntymättömiä sukupolviakin elähyttämään samassa, kun Gina Krogin nimi aina tulee mainittavaksi Norjan ensimäisten joukossa. Hänen hautajaisensakin tapahtui, aivan kuin Norjan suurmiesten, valtion kustannuksella. Ministeri Knudsen ja maaherra Blehr esiintyivät tässä tilaisuudessa kunniamarsalkkoina suruharsoisin lipuin hänen kukitetun arkkunsa ääressä, naisylioppilaat seisoivat kunniavahteina ja sillä aikaa hallitus, valtiopäivät, valtuusto ja yleensä kaikki yleisten laitosten ja yhdistysten edustajat lausuivat tunnustuksensa ja kiitoksensa hänen työstään.
[PROFESSORI GEORG v. GIZYCKI.]
Siitä on jo kulunut päälle neljännesvuosisadan kun sain erään valokuvan, jonka selkäpuolelle antaja kirjoitti: ”Muistoksi talvesta 1894–95 ja eräästä miehestä, joka ei enää ole elävien joukossa, mutta jonka muisto – niin toivon – teissäkin tulee elävänä säilymään.”