Hän oli juuri niihin aikoihin antautunut Ruotsin naisten äänioikeusliikkeen matkapuhujaksi, joka yleensä on maailman raskaimpia ja epäkiitollisimpia tehtäviä. – Alaltaan niin suuressa maassa kuin Ruotsi, on ensinnäkin nuo pitkät, väsyttävät matkat, sillä Ann Margret ei ainoastaan käynyt kaupungeissa ja valtateiden varsilla, vaan kaikkein kaukaisimmissakin kolkissa, kuten esim. Kirunassa. Sitten ei esitelmämatkoille antautuessaan liioin koskaan tiedä, tapaako vastaanottavaisia sydämiä ja onko asia, josta aikoo puhua, edes senverran tunnettu, että ihmiset tulevat sitä kuulemaan.
Onneksi oli Ann Margretella paljon tuttavia pitkin Ruotsia niiltä ajoilta, jolloin hänen puolisonsa, professori Holmgrén, oli ollut Upsalan yliopiston opettaja ja heidän kotinsa oli ollut avoin opiskelevalle nuorisolle. Näille hän ilmoitti tulostaan, tai ellei hänellä ollut personallisia tuttavia, kirjoitti hän pitäjän opettajattarelle tai jollekin muulle valveutuneelle naiselle, jonka nimen hän oli kuullut.
Monta kertaa vastasivat nämä kuitenkin kaikkea muuta kuin rohkaisevasti. He nimittäin selittivät, ettei heidän paikkakunnallaan ollut senverran harrastusta, että sinne olisi kannattanut tulla. Mutta vaikka kuka muu tahansa jo olisi jättänyt koko matkasuunnitelmansa, ei tämä sittenkään peloittanut rva Holmgrénia. Hän lähti sinne, puhui yksityisesti tapaamiensa naisten kanssa, oppi heidät tuntemaan ja ilmoitti lopulta esitelmänpidostaan. Kun se päivä sitten koitti, oli hänellä tavallisesti huoneen täydeltä väkeä. Moni perheenemäntä ja äiti, joka ei aluksi ollut ensinkään taipuvainen menemään, innostui kuullessaan, että vieras tulijakin oli monen lapsen äiti, kuten hän itsekin, eikä mikään nuori kokematon agitaattori ja rienaaja.
Ann Margret Holmgrénin julkinen toiminta alkoi nimittäin suhteellisesti myöhään. Hän oli kyllä aina seurannut ajan virtauksia ja silloin tällöin kirjoittanutkin niistä salanimellä, mutta hänen nuoruudessaan oli miltei aivan kuulumatonta, että nainen esiintyi puhujana ja eihän se olisi sopinut, että hienosti sivistyneen kamariherra Tersmedenin tytär olisi ruvennut vasten virtaa kulkemaan ja yleistä mielipidettä uhmaamaan. Ja sitäpaitsi hän, kuten moni muukin arka ja hienotunteinen ihminen, oli luonteeltaan varsin ujo. Hän kertoi minulle kerran miten hän, nuorena tyttönä iltakutsuissa ollessaan, monta kertaa oli paastonnut vain siksi, ettei ollut rohkeutta mennä ottamaan ruokaa tuosta yhteisestä ”seisovasta illallispöydästä”.
Mutta siksi onkin sen ihmeellisempää, että hän vanhemmiten niin saattoi rohkaista mielensä, että antautui oikein ”ammattipuhujaksi”. Mikähän siihen vaikutti? Ei mikään muu kuin hänen hehkuva vanhurskaudentuntonsa, hänen palava halunsa auttaa siskojaan. Herättää hän heitä tahtoi ja päästää kytkevistä kahleista; hankkia heille mahdollisuuden saada äänensä kuuluviin ja osoittaa, että he yhdessä kulkien muodostaisivat suuren voiman. Ase, jonka hän tahtoi sukupuolelleen annettavaksi, oli yleinen valtiollinen äänioikeus, mutta aluksi piti naisten oppia ymmärtämään sen arvo ja merkitys, muuten eivät kykenisi sitä käyttämään. Paljon hyvää kuvitteli Ann Margret siitä koituvan, että naisetkin saisivat olla mukana yleisiä asioita arvostelemassa ja päättämässä.
Erääseen, tätä asiaa koskevaan kiertokyselyyn, vastasi hän m. m. toivovansa, että kun hedelmät naisten osanotosta valtiolliseen elämään ehtivät tulla näkyviin, niiden joukossa ensi sijassa olisi seuraavat:
1 Väkijuomaliikkeen vähentäminen ja vähitellen lakkauttaminen, ehkäpä myöskin tupakan.
2 Valtiovarojen säästeliäämpi käyttäminen. Enemmän varoja opetustarkoituksiin sekä naisia että miehiä varten – myöskin tietysti yleisiin opetuslaitoksiin kotitaloutta varten – mutta sen sijaan turhamaisten ja kerskailevien menojen supistaminen, sellaisten menojen, joista me nyt joka päivä näemme esimerkkiä julkisessa elämässä.
3 Enemmän itse asioista kuin muodoista kiinnipitäminen.
4 Inhimillisimpiä lakeja, varsinkin niiden lakien uusiminen, jotka koskevat sekä avioliitossa, että sen ulkopuolella olevia naisia, lasten suojelusta ja turvaa j. n. e.