5 Inhimillisiä olosuhteita ruumiillista työtä tekeville.
6 Enemmän velvollisuuden tunnetta siveellisessä suhteessa.
7 Rauhanaatteen ja sovinto-oikeuskysymyksen nopeampi kehitys.
Tässä vastauksessa ilmenee Ann Margret Holmgrénin koko valoisa luottamus hyvän ja oikean voittoon. Ei hän ilman sitä koskaan olisi antautunutkaan sellaisiin voimia, aikaa ja varoja kysyviin ponnistuksiin, kuin nuo esitelmämatkat olivat, sillä ei Ann Margret Holmgrén liikkunut esitelmöitsijänä äänioikeusorganisatsionien varoilla – eihän niillä koskaan ole sellaiseen rahoja – vaan kaikki mitä hän teki, teki hän omalla kustannuksellaan.
Eikä se työ suotta ollutkaan. Kaikkialla missä Ann Margret Holmgrén liikkui, voitti hän ihmisiä ja sytytti sydämiä, joka riippui sekä hänen personallisesta viehätysvoimastaan, että hänen lämpimästä, kaikki esteet voittavasta vakaumuksestaan. Vähitellen syntyi naisten äänioikeusyhdistyksiä joka kolkkaan pitkin avaraa Ruotsia, ja noin vähintäin 70 niistä oli Ann Margret Holmgrénin perustamia.
Mutta tämä yhtämittainen matkustaminen ja puhuminen kävi hänelle kuitenkin ajan pitkään ylivoimaiseksi ja hänen terveytensä, joka ei milloinkaan ollut vankinta laatua, ei sitä lopulta kestänyt.
| Ann Margret Holmgrén. |
Kun minä jokunen vuosi myöhemmin tapasin Ann Margret Holmgrénin Tukholmassa, oli hän vuoteenomana ja kuumetäplät paloivat hänen poskillaan. Mutta ei se sittenkään ollut pelkkä rasitus, joka häntä sillä hetkellä vaivasi, vaan myöskin mielipaha. Norjan itsenäiseksi julistautuminen oli juuri siihen aikaan antanut loppumatonta keskustelunaihetta ruotsalaisille, ja norjalaisia moitittiin aivan silmittömästi puolelta ja toiselta. Ann Margret, joka oli lämmin Norjan ystävä ja tiesi mitä siellä ajateltiin, ei voinut ottaa osaa tähän sanomalehdistön ja suuren yleisön parjausryöppyyn, vaan asettui vapaammalle, inhimillisemmälle kannalle – jopa puolustikin norjalaisten menettelyä. Tämän johdosta hänet leimattiin epäisänmaalliseksi ja eräs hänen läheisistä tuttavistaan selitti, että hän oli aivan sopimaton tulevaisuudessa edustamaan Ruotsin naisia.
”Jos joku muu olisi sen sanonut”, valitti Ann Margret, ”ei se olisi minuun niin koskenut, mutta kun hän, joka on valistunut ihminen ja kuuluu meidän omaan joukkoomme, puhuu sellaista, tuntuu aivan siltä kuin minua olisi pistetty parsinneulalla.”
Me puhuimme tästä kauan aikaa ja tulimme siihen, että niin pian kun ihmisten poliittiset intohimot ja natsionalistiset ennakkoluulot pääsevät vallalleen, ei heillä enää ole rahtuakaan arvostelukykyä, eikä ihmisyyttä, ei hienotunteisuutta, eikä suvaitsevaisuutta.