Sen ajan nuorille tytöille annettiin varsin pintapuolinen koulusivistys, mutta nuori Bertha kreivitär oli huvitettu lukemisesta ja hankki siten itselleen omin päin hyvinkin laajat tiedot. Muun muassa hän sanoi saaneensa paljon vaikutelmia Ludvig Büchnerin ”Kraft und Stoft” nimisestä teoksesta. Vaikuttiko häneen nämä uudet ajatukset tai oliko elämä hänestä kodissa muuten ahdistavaa – pääasia oli, että hän lähti kotoaan vieraisiin ja rupesi m. m. kotiopettajattareksi parooni Suttnerin perheeseen. Siellä hän talon nuoressa pojassa löysi sukulaissielun, jonka kanssa hänellä oli paljon yhteistä. Tuttavuus kehittyi rakkaudeksi, mutta kun parooni Suttnerin vanhemmat vastustivat nuorten avioliittoa, ottivat he kohtalonsa omiin käsiinsä, antoivat vihkiä itsensä 1876 ja muuttivat Kaukaasiaan, missä olivat lähes kymmenen vuotta.

Ei kummallakaan ollut mitään kotoa saatuja myötäjäisiä, ja niin he olivat pakoitetut kaikki itse hankkimaan ja jokapäiväisen leipänsä ansaitsemaan. Nuori aviovaimo antoi soittotunteja ja ranskantunteja sekä rupesi kirjoittamaan. Hänen puolisonsa kirjoitti myöskin, ja heidän pienessä kodissaan oli kirjoituspöytä kaikkein suurin huonekalu, jonka ääressä molemmat istuivat vastatusten tehden työtä, sutten talvi-iltoina ulkona ulvoessa ja teekeittiön nurkassa iloisesti poristessa.

Bertha v. Suttnerin aikaisimmat teokset eivät herättäneet mitään erityistä huomiota, vaikka niitä jo ehti kokoontua koko joukko kuten esim. ”Inventarium einer Seele” 1882, ”Ein Manuskript” 1885, ”High life” 1886, ”Schriftsteller-Roman” 1888 y. m. Vasta ”Aseet pois”, joka ilmestyi 1889, hänen maineensa perusti. Kerrotaan, että kustantaja pudisti päätään luettuaan sen käsikirjoituksen. Sellainen teos ei hänestä mitenkään menisi Itävallassa, joka alusta loppuun oli militaristinen maa ja jossa upseerisääty näytteli ensi osaa. Mutta tämän teoksen kävi juuri kuin Harriet Beecher Stowen ”Tuomo sedän tuvan”, jonka suhteen kustantaja aikoinaan myöskin oli epäröivällä kannalla. Siitä tuli uranuurtaja, vankka lumiaura, joka avasi tien kaikille niille, jotka siihen asti vain pieniä, yksinäisiä polkuja olivat astuneet, siitä tuli välinpitämättömien herättäjä, epäröivien rohkaisija, laimeiden lämmittäjä, lämpimien tosi toimiin ja työhön innostuttaja. Paitsi että se saksankielisenä levisi kaikkialle, missä saksan kieltä yleensä ymmärretään, ja että sitä ilmestyi painos toisensa jälkeen, – 20 vuotta sen ilmestymisen jälkeen oli niiden luku jo 40 – niin se käännettynä eri sivistyskielille on vaeltanut ympäri maailman. Mikä on ollut syynä sen suureen leviämiseen ja siihen huomioon, jonka se on herättänyt. Kaikki, – yksin Bertha v. Suttnerin lämpimimmät ihailijat, myöntävät, ettei se sisällä mitään uutta, jota ei ennen olisi kuultu. Olivathan maailman suurimmat henget ja opettajat aina Kristuksesta ja Buddhasta alkaen puhuneet sotaa vastaan, ja onhan monen myöhemmän rauhanapostolin nimi, kuten esim. Kantin, Herderin, Benthamin, Channingin, Tolstoin y. m. hyvinkin tunnettu. Mutta tapa, millä he ovat puhuneet tästä suuresta kysymyksestä, on kuitenkin ollut enemmän taikka vähemmän tieteellinen, eikä se niinmuodoin ole tunkeutunut suurien joukkojen keskuuteen, pannut heidän mielikuvitustaan liikkeelle ja puhunut heidän tunteilleen. Siinä on B. v. S:n teoksen suuri valtti, että hän on ottanut kuvatakseen eläviä ihmisiä ja osoittanut miten sota hävittää heidän onnensa, katkaisee kaikki siteet, sirottelee heidät ympäri maailmaa, nostaa pinnalle kaikki mitä ihmisessä on alhaisinta ja huonoa, antaa sijaa omanvoiton pyynnölle, vihalle, valheelle, kostolle ja petokselle. Ja tätä tehdessään hän käyttää kaikkia keinoja; hän on välistä loogillinen ja terävä, välistä pureva ja ivallinen, välistä kaunopuhelias ja tunteellinen. Siinä on paljonkin vaihtelua ja loppusävel on kuitenkin aina sama: sota on ihmiskunnan suurin häpeä ja rikos, se tuottaa yhtä paljon onnettomuutta voittajalle kuin voitetulle, eikä se suinkaan tule kuin varas yöllä vasten ihmisten tahtoa ja toimintaa, kuten tulivuoren purkaukset, maanjärinät ja vedentulvat, vaan ihmiset ovat päinvastoin hyvinkin toimeliaat sen suhteen, alkaen sanomalehdistöstä, joka on luomassa sotaista intoa kansoihin, diplomaatteihin ja parlamentteihin asti.

Niinkuin ”Aseet pois” on Bertha v. Suttnerin tärkein romaani, on yleensä hänen kirjallisen tuotantonsa pysyväisin osa se, joka koskee sotaa. Aina vuodesta 1892 toukokuuhun 1914 kirjoitti hän ”Friedenswarte” nimiseen aikakauslehteen ”Randglossen zur Zeitgeschichte” (Reunamuistutuksia nykyajan historiaan) jotka Alfred H. Fried hänen kuolemansa jälkeen on koonnut ja ulosantanut erityisenä kaksiosaisena teoksena. Siinä on paljon siitä ennustettu, joka nyt on toteutunut, kuten B. v. S. monessa puheessaankin sen selvin sanoin osoitti. Kerrankin, kun hän kutsuttiin puhumaan Wienin kauppiasyhdistykseen, sanoi hän m. m.:

”Tulevaisuuden sota, ettekö näe sen lähenevän, tuon hirvittävän miljoonamurhan? Ettekö näe miten kokonaiset kansat ryntäävät toistensa kimppuun, ettekö näe miten he tulevat kuoloa syytävine murha-aseineen, jotka parissa tunnissa tuhoavat kokonaisia armeijoja. Ilmasta, veden alta, kaikkialta suhisee räjäyttäviä, pirullisia projektiileja. Ja vielä kauheampi kuin tämä hävitysukkonen, vielä raivoisampi kuin dynamiittiräjäykset on kidutettujen ja epätoivoisten valitushuudot ja hirveä ulvonta. Eikä ole toiveitakaan siitä, että se johtaisi voittoon ja rauhaan. Sillä tulevaisuuden sodalla ei ole loppua, eikä ratkaisua. Ei se ole kaksintaistelua, jolloin toinen vaipuu maahan ja toinen jää pystyyn, vaan se on kamppailua perikadon partaalla, jolloin molemmat, käyden toistensa kurkkuun, vajoavat syvyyteen.”

Vaikka B. v. S. ennen muuta on tunnettu uuden, kansainvälisen oikeusjärjestelmän esitaistelijaksi, ei hän suinkaan ummistanut silmiään muidenkaan ajan kysymysten suhteen. V. 1892 hän julkaisi ”Das Maschinenalter” nimisen teoksensa, missä hän antaa läpileikkauksen kaikista sen ajan ilmiöistä ja arvostelee niitä, varsinkin kaikkea mikä niissä on vanhojen ennakkoluulojen kahlehtimaa, kuluneen tavan noudattamista ja epävanhurskasta – hyvinkin ankarasti.

Bertha v. Suttner.

Muutamia vuosia myöhemmin tapasin B. v. S:n uudelleen, hyvinkin kohtalokkaana ajanjaksona. Haagin rauhankonferenssi oli juuri silloin tulossa ja Bertha v. Suttner kohdisti siihen paljonkin toiveita, samassa kun sanomalehdistö ja pilalehdet sitä ahkerammin koittivat tehdä sen naurunalaiseksi ja mitättömäksi. Varsinkin ne kävivät säälimättä niiden henkilöiden kimppuun, jotka sitä kannattivat. Bertha von Suttner oli niistä erityisesti kiitollinen pilkanaihe, eikä suinkaan Europassa siihen aikaan ollut pilalehteä, jossa rauhan Berthaa ei olisi kuvattu ja ivattu.

Eihän se ole kellekään hauskaa nähdä lempiaatteitaan polettavan lokaan ja irvistettävän, ja kaikesta päättäen oli tämä suurestikin loukannut B. v. S:a, sillä hän sanoi m. m.: ”Miksi ei kukaan tahdo tsaaria auttaa. Kaikki ovat vain vastustavalla kannalla?” Tämän hän tuli lausuneeksi sen johdosta, että minullakin oli pitkä tsaaria koskeva valitus-litania helmikuun manifestin johdosta.

Kaikesta näki, että B. v. S. piti tätä ensimäistä rauhankonferenssia hyvinkin tärkeänä. Mutta tietysti se sitten tuotti hänelle suurta pettymystä.