Vieraat ihmiset laskivat leikkiä ja tekivät pilkkaa. Se oli heidän huviaan. Omaiset kävivät kiinni kovakouraisemmin. Oliko Liina vanhoilla päivillään tullut aivan hulluksi? Eikö hän aavistanut, mikä olisi hänen kohtalonsa? Saattoiko hän ajatella, että hän kestäisi kilpailussa suuren maailman naisten kanssa? Eihän hän osannut edes niitä kieliä. Toki hänen täytyi tulla järkiinsä!
— Ja me kun aina luulimme, että sinä olit jumalinen ihminen, sanoi Sigrid Vohlström. — Ja maailman kunniaa sinä tavoitteletkin! Tuossa olisi sinulle kyllä työtä, ei kuole tuo Vohlström tuosta, ei ole elävä eikä kuole. Mikä sinun oli hoitaessa mammaa, mamma puhui ja sanoi, mitä milloinkin tarvitsi, mutta tuolta on puhumisen lahja mennyt eikä tulekaan takaisin. Ja tohtori sanoo, että vuosia voi kestää. Mikä se on minulle koskaan ollut, Vohlström? Te minut mamman kanssa naititte, ota nyt haltuusi ja hoida!
Liina seisoi halvaantuneen vanhuksen vuoteen ääressä. Hänen silmistään näki, että hän kuuli kaikki ja ymmärsi kaikki. Hänen osakseen oli tullut tyhjentää vanhuuden kalkki pohjaan asti.
Alme ja hänen miehensä tekivät erityisen retken kaupunkiin saattaakseen
Liinan järkiinsä.
— Saa hävetä silmät päästään, sanoi Alme, — kun kaikki sinua nauravat. Aina sinä olet tuottanut häpeää meidän suvullemme. Milloin sinulle on annettu kauneuspalkintoja, milloin sinulle on pudonnut rahoja kuin taivaasta. Ajattele nyt toki kerran omaisiasi. Mikä sinun olisi asuessasi meillä? Mamma kääntyisi haudassaan, jos tietäisi.
— Pidän itsestään selvänä, sanoi Kalle Lundin, — että sinun varasi, parhain käly, nyt jäävät sukulaistesi käytettäviksi. Olisi toki suorastaan rikollista viedä varat ulkomaille ja hajoittaa ne tuhkana tuuleen. Vai ehkäpä herra hovisoittaja haluaakin juuri sinun rahojasi — oletko ajatellut sitä? No niin, jollei, niin kai hän sitten pitää sinusta murheen kuolinpäivääsi asti. Mitä taas tulee leikkikouluihin ja vanhojenkoteihin, niin mitäpä sinä niitä nyt rakennat, kun itse menet pois? Suoraan sanoen, paras käly, pidän sinun menettelyäsi niin hupsuna, että olen valmis turvautumaan vaikkapa oikeudenkäyntiin puolustaakseni vanhaa sukuperintöä joutumasta vieraisiin käsiin.
Sanny Saarinenkin riensi kaupunkiin. Ei hän mitenkään nuhdellut Liinaa, hän oli ainoastaan huolissaan. Hän tunsi varmasti, etteivät he milloinkaan enää tapaisi. No niin, kaipa he kohtaisivat toisessa maailmassa, se ei merkinnyt sen enempää. Mutta että Liinan omasta vapaasta tahdostaan piti syöstä itsensä sellaisiin suruihin ja huoliin! Liina sanoi:
— Mitenkä kallis tämä minun elämäni nyt sitten on, etten voisi antaa sitä, kun joku sen huolii…?
— Lapsilta sinä sen otat, sanoi Sanny, — sadoilta lapsilta, joille sinun piti valmistaa iloinen lapsuus.
— Mutta Harry Tiger valmistaa ilon tuhansille ihmisille. Hän saattaa soittaa sairaatkin terveiksi.