— Mamman terveys kesti lyhyen ajan, sitten hän tuli entistä huonommaksi.
— Mutta hän istui kerran portailla, hän näki kerran nurmen ja koivut ja auringonpaisteen.
Sanny Saarinen itki katkerasti ja heitti sisarensa Jumalan haltuun.
Toisessa elämässä he tapaisivat.
Kun merkillinen huhu Liinan kihlauksesta tuli kirkkoherran ja ruustinnan korviin, eivät he uskoneet siihen. Ruustinna pisti heti paikalla lämpimän vehnäleivän kääröön ja lähti liikkeelle. Hän näki kukat, hän näki Liinan punastuvat kasvot ja kävi sanattomaksi. Sitten hän rupesi kyselemään, koska Liina oli mennyt kihloihin. Varmaan jo kesällä… Hän oli sitä kaiken aikaa epäillyt! Eikö Liina ollutkin rakastunut juuri silloin portailla, kun puhuttiin niin paljon rakkaudesta? No, saattoihan sen nyt tunnustaa näin vanhalle ystävälle. Milloin tulisivat häät? Täälläkö kirkossa…? Niin pian? Aijai, ompeluseuran naiset saisivat koristaa kirkon…!
— Mutta kulta herttainen, etkö sinä yhtään pelkää — muistele vain sitä tyttölaumaa, mikä aina seurasi herra Tigeriä… Kuule, saanko minä nähdä sinun kihlasormuksesi…! Mutta… hyvä isä…! Onko se timantti! Tiedätkö, kulta herttainen, on se sentään ihmeellistä, miten paljon onnea Jumala antaa sinun osaksesi. Ajattele nyt — sinähän olet vanhempi minua ja vielä saat tällaisen nuoren sulhasen. Se on seuraus neljännen käskyn täyttämisestä. Usko minua: se se on!
Kirkkoherra oli vakava ja tyytymätön. Tämä ei ikinä ollut Jumalan tahto. Olisipa hän aavistanut, että Liina todella halusi naimisiin, niin olisihan hän aikoinaan saanut mennä Laurénillekin. Silloin oli vielä iänkin puolesta aika.
Tohtorinna tuli yhdessä lastensa kanssa ja kaikilla oli käsissä kukkasia. Liinalta ei jäänyt huomaamatta, että ystävätär oli alakuloinen. Tohtori, joka oli matkoilla, tiesi uutisen kotiin palatessaan. Hän sulki Liinan syliinsä, nauroi ja taputteli häntä, niin että kajahteli. Tohtori oli kuullut Alinelta, että Liina nyt aikoi lahjoittaa sukulaisilleen koko omaisuutensa. Se ei saanut tapahtua. Kun nyt leikkikoulu ja vanhojen koti olivat saaneet osansa, niin ei paljon jäänytkään. Johan neiti Karell oli ehtinyt hävittää omaisuuttaan kuin mikäkin mieshuijari — takuita hän oli maksanut ja jos mitä. Lopulta pyysi tohtori saada puhua hiukkasen järkeä, muutaman sanan vain, kihlauksen johdosta — ei, ei mitään saarnaa, ei sinnepäinkään…
— No niin, neiti Karell, sanoi hän, — minä olen nyt joka suhteessa hyvin iloinen teidän puolestanne. Saatte kerrankin elää omaa elämäänne. Te tiedätte, kuinka suuressa arvossa minä pidän herra Tigeriä. Ihailen häntä melkein yhtä paljon kuin teidän äiti-vainajaanne. Mutta tahtoisin sanoa pari sanaa miehestä yleensä. Katsokaas… me miehet… meidät on taltutettu perheenisän, virkamiehen ja kansalaisen ikeen alle. Mutta luonnostamme me olemme villejä ja vapautta rakastavia. Nainen se on, joka alkuperäisten kansojen keskuudessa suorittaa työn, pitää koossa perheen ja kodin. Mies, hän metsästelee ja käy sotaa — eikä suinkaan aina perheensä vuoksi, vaan huvikseen. Hän on luonnostaan lurjus. Ei ole mitään, mistä hän on niin arka kuin vapaudestaan. Naisen osa on työ ja kieltäytyminen, tahtoisin miltei sanoa, että se on hänen onnensa. Jos hän voi täyttää suuren tehtävänsä ilomielin ja pystyssä päin, niin silloin… silloin hän kruunaa itsensä kauneudella. Me olemme, kuten sanottu, taltutetut ja taivutetut ikeen alle — kyllä, kyllä — me miehet. Mutta on joitakuita meidän joukossamme, joissa miehen luonne vielä elää paljaana ja puhtaana. Nämä miehet pitävät huolta siitä, ettei ihmissukukunta kokonaan unohda, mikä mies on. Suuret taiteilijat ovat usein tällaisia. Sen tähden on naisen, nykyajan naisen, yhteiskuntanaisen vaikea säilyttää heidän rinnallaan persoonallista onneaan. Sellaisen miehen vapaudenrakkaus on aina suurempi kuin hänen rakkautensa naiseen.
Liina katsoi jännittyneenä tohtoriin. Tuntui miltei siltä kuin hän olisi kuullut äitinsä puhuvan.
— Minä tiedän, ettei tehtäväni ole helppo, sanoi hän. — Mutta minulla on hyvin hyvä ojennusnuora. Sen turvissa minä uskallan.