— Vai niin, sanoi tohtori, — uskaltaako olla utelias…
Liina lausui hänelle Paavalin sanat rakkaudesta: rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä… kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se kärsii.
* * * * *
Harry Tiger näytti vaimolleen maailman ihmeet. He kiitivät eteenpäin vauhdilla, joka kilpaili tuulen kanssa. Vuorokausia keinuivat he loistojunissa, jotka syöksyivät maanosan laidasta laitaan, katosivat vuorten sisään, kulkivat huimaavissa korkeuksissa laaksojen ja rotkojen yli, sivuuttivat hymyileviä merenrantoja, kuumeisesti meluavia kaupunkeja, pieniä hiljaisia asumuksia ja ylpeitä linnoja, kiitivät vauhdillaan uhmaten ajan ja paikallisuuden mahtia. Kansallisuuksien rajat kävivät olemattomiksi heidän tiellään, salonkivaunuissa sekaantui puhe lukemattomien kielten sorinaan. Ja kaikilla, jotka lyhemmän tai pitemmän ajan kulkivat heidän kanssaan yhtä matkaa, tuntui olevan sama päämäärä: ehtiä, joutua, kiirehtiä, ikään kuin viekkaasti pettäen ja yllättäen aikaa, jota kellot heidän taskuissaan saidasti ja hellittämättä mittasivat. Syödessä ja maatessa, unessa ja valveilla lennätti tämä ihmisneron keksintö kitiseviä teräsjalaksia pitkin heitä ja heidän kanssamatkustaviaan.
Liinan korvia huumasi ja hänen aistinsa olivat kuin sekaisin. Ensi ihmettelyn tasaannuttua ymmärsi hän vähän kaikesta siitä, mikä humisi hänen ympärillään. Hän näki vain miehensä silmistä ilon, mikä niistä säteili, hänen saadessaan näin näyttää vaimolleen maailman ihmeitä.
— Katso, sanoi Harry Tiger, — nämä ihmiset kuvittelevat voivansa pidentää elämäänsä käyttämällä jokaisen silmänräpäyksen, mikä heille on annettu. He erehtyvät, maailman melu heidän ympärillään kuluttaa puolestaan heitä, heidän aistejaan ja tunteitaan, ihmistä heissä. Ja se elämä, jota he ajavat takaa, pakenee heidän edellään vauhdilla, jota ei nopeinkaan pikajuna voi saavuttaa.
He tulivat suuriin kylpypaikkoihin, missä hotellirivit silmänkantamiin asti kohosivat sinisen meren rannalla. Ne olivat talven nukkuneet ja heräsivät eloon luonnon kanssa, avaten peilisalinsa ja pelipankkinsa rahaylimystölle, joka maanosan kaikilta ääriltä saapui ostamaan niitä iloja, mitä kullalla saa. Tämä ylimystö siirsi huvituksensa milloin auringon paahtamalle hiekalle, missä ruokopillit lahosivat myrskyjen sirottamassa vaahdossa, milloin meren haaleiden aaltojen syliin, milloin rantapenkereiden valkeihin kävelypilarikkoihin, milloin taas peilisaleihin, jotka pimeän tullen sytyttivät sähkönsä ja loistivat kauas merelle.
Outona kulki Liina komeissa vaatteissaan uuden ympäristönsä keskellä. Onnellista oli, jos Harry muisti luoda häneen silmäyksen, jos hän hetkiseksi edes sai painaa hänen kättään.
Etelän kevät oli lumoava. Kaikki siinä loisti, hehkui ja henki satumaisella voimalla. Lihavasta mullasta herätti aurinko eloon suuret, kylläiset puut ja kukkaset. Ja öitä, jotka huokuivat ilmaan juovuttavia tuoksujaan, valaisivat lempeät tähdet.
Suurten kaupunkien valtasuonet sykkivät yötä ja päivää. Kilpajuoksu kunniasta ja maineesta, rikkaudesta ja vallasta ei lakannut silmänräpäykseksikään. Olemassaolon taistelu jännitti joka jäsenen, pingotti lihakset ja kiristi hampaat. Hätä irvisti esiin loiston takaa. Kirkkojen edustalla ja häikäisevässä katuvilinässä ajelehti ihmisiä, joiden silmistä näkyi nälkä. Sädehtivien näyteikkunoiden edustalla kaatui kuormansa edessä eläin ja korjattiin pois kiireen jaloista.