Liina sai, mitä hän tahtoi. Jos hän ihaili korua ikkunassa, niin se oli hänen. Jos hänen silmänsä kyyneltyi, kun hän näki köyhän vanhuksen, niin tämän haltuun joutui suuri lahja. Jos hän näki kärsivän eläimen, niin tapahtui kaikki sen kohtalon lieventämiseksi. Ne olivat Liinan onnellisimpia hetkiä, niiden tähden hän oli valmis jälkeenpäin kärsimään paljon, ja kun he Harryn kanssa kadulta tulivat hotellihuoneisiinsa ja olivat kahden, suuteli Liina miehensä käsiä onnellisena ja hartaana.
He joutuivat kuuluisiin salonkeihin, missä neron ja valtioviisauden maailmat kohtasivat toisensa. Permannot kuvastivat siellä loistopukuisia ihmisiä, miehiä ja naisia, ja seinien peileissä kertautuivat heidän sulavat liikkeensä, heidän kumarruksensa ja heidän hymynsä. Heidän vuorosanansa kimaltelivat kilpaa kristallien, helmien ja timanttien kanssa. Pehmeiden ripsien alta tekivät silmät salaisia tunnustuksia. Harry Tigerin ympärillä vallitsi alituinen leikki ja ilon kimmellys. Liina ei tuntenut häntä. Hänen liikkeensä olivat omituisen pehmeät ja mitatut, hänen hymynsä saattoi kokonaisen pitkän yön viipyä kasvoilla ikään kuin jähmettyneenä, hänen naurahduksensakin oli ikään kuin sidottu nuoraan, joten se pääsi juoksemaan vain määrätyn lyhyen matkan.
— No nyt näit elämän naamiohuvit! naurahti Harry heidän kulkiessaan hotelliin, ja teki liikkeen, ikään kuin hän olisi paiskannut jotakin kädestään katuun. — Naamarit ovat puoli ihmistä, usein enemmän. Riisu seuramaailman ihmiseltä naamari, niin sen alta löydät tyhjyyden. Siellä missä turhamaisuus käy ilosta ja leikittely rakkaudesta, ei ihmisillä ole kasvoja — vain naamareita.
He etsivät erästä Harryn vanhaa ystävää, kuuluisaa professoria, jonka luentosalissa Harrykin kerran yhdessä mitä erilaisimpien tiedonjanoisten ja uteliaiden kanssa oli tungeskellut. He eivät löytäneet häntä hänen vanhasta asunnostaan huvilakaupunginosasta, missä hänen suuret vastaanottonsa kerran olivat olleet. Pitkän hakemisen jälkeen tapasivat he hänet pienestä huoneistosta pilvenpitelijäkivimuurin katonrajassa. Kirjat piirittivät häntä siellä joka taholla, ikkunalaudoilla, pöydillä, tuoleilla, permannoilla. Kirjalajien lomitse häämötti loputon näköala suurkaupungin mustia kattorivejä ja savupiippuja. Entisen loistavan maailmanmiehen asemesta tapasivat he ärtyneen, hermostuneen, huolimattomasti puetun ukon, jonka koko ajatustoiminta kiersi yhden ainoan asian ympärillä: sen vääryyden, joka oli häntä kohdannut. Hänen monikymmenvuotiset tutkimuksensa, hänen elämäntyönsä, hänen maineensa ja asemansa, kaikki oli romahtanut yhtenä ainoana päivänä — eräänä aamuna, kun tieteellinen aikakauskirja toi mukanaan tiedon hänen kaukaisen merentakaisen kilpailijansa tutkimuksesta. Oliko se oikeus ja kohtuus, oliko se kiitos hänen työstään ja vaivastaan, että hänen oppilaansa ilkkuivat virhettä, josta saattoi sanoa, että se punnuksilla mitaten oli pienempi kuin yhden tomuhiukkasen paino? Ja kuka oli tuo hänen merentakainen mestarinsa, joka muutamalla kynänvedolla teki tyhjäksi hänen nimensä, hänen tieteellisen maineensa? Nuorukainen, tuskin mies, onnensuosikki, joka kokeellisen tutkimuksen arpapelissä sattumalta, niin, sattumalta, oli voittanut täyden numeron. Tuijottavin silmin kiersi vanhus huonettaan, hänen kasvojensa uurteet kävivät hetki hetkeltä syvemmiksi, ja hänen sydämensä paloi katkeruuden tulessa kuin hiili, joka ei enää milloinkaan voi leimahtaa liekiksi, ainoastaan hehkua, kunnes sammuu. Kiittämättömyys, se oli se raha, millä ihmiskunta maksoi.
He tulivat yksinäiselle vuorijärvelle, missä hiljaisuus muurina vartioi maailman ja sen pienen huvilan välillä, missä he asuivat. Vain paimenten huudot tuntuivat mittailevan vuorokausien levollista, lauhaa kulkua, joiden vaihteessa vuodenajat sulivat yhdeksi ainoaksi pitkäksi paratiisilliseksi kevääksi. Täältä oli maailma kaukana, täällä oli lepo ja rauha, aistit tuntuivat painuvan viihdyttävään puoliuneen, ei mikään äkkiyllätys, ei mikään sorahtava ääni särkenyt luonnon ja sielun lepoa. Mutta tänne eksyi ikävä, paahteisten päivien ikävä, kun lyhyet varjot tuskin liikkuivat esineiden ympäri, pitkien iltojen ikävä, jolloin aurinko kaihomielisellä palollaan punasi vuorten taustoja tai sadekuurot rapisivat katolla ja pilvet riippuivat kiinni vuorten kyljessä. Keskikesän pilvettöminä päivinä tuntui vesi imeneen taivaan, sen värin itseensä, vihertäviin syvennyksiinsä, minne se oli jähmettynyt liikkumattomaksi niinkuin iäisyys. Tänne ei löytänyt ihmisten viha, ei kateus, yksin suru ja tuskakin tuntuivat täältä karkotetuilta, mutta ikävä, se löysi tänne.
Liina näki sen miehensä silmistä, näki sen kohoavan sielun hämärästä, kiteytyvän ja muuttuvan lasittuneeksi tuijotukseksi, tunteeksi, joka muistutti tuskaa. Täällä ei enää ollut hyvä.
— Harry, sinä kaipaat maailmaa, sanoi Liina, — lähtekäämme.
Ja he läksivät.
Siitä ihailijattarien parvesta, joka ympäröi Harry Tigeriä, kävi vaaralliseksi muuan tumma nainen. Liina oli valmistautunut kaiken varalta eikä säikähtänyt kirjeitä, kukkalähetyksiä tai salaperäisiä vierailujakaan. Eräänä päivänä tuli Harry hänen luokseen, laski kätensä hänen olkapäilleen, katsoi häntä silmiin ja sanoi:
— Liina, minun sydämeni on ollut uskoton. Sinä ymmärrät, minä en voi tehdä sille väkivaltaa tappamatta taiteilijaa itsessäni.