Liina katsoi häneen pitkään.
— On hetkiä, puhui Harry, — jolloin meidän sydämemme on liian paljas ja altis. Hän käsitti minun syvimmän, salaisimman ajatukseni tuollaisena hetkenä, ja sen mukana jouduin itse hänen haltuunsa. Hän löysi minussa jotakin, jota vasta hänen löytämänään tiesin omistavani. Mutta sinä, sinähän olet sitä myöskin tehnyt, myöskin sinua tarvitsen — vai tahdotko minut nyt jättää?
Liina ymmärsi miehensä jo täydellisesti. Hänen sydämensä hiljeni ja hän silitti rauhoittaen Harryn hiuksia.
— Tietysti minä jään, puheli hän, — olen luonasi niin kauan kuin tahdot. Olen niin onnellinen, että puhuit minulle. Katso, silloin minä olen hiukan onneton, kun en tiedä, missä sinä olet ja mikä sinun on. Olen levoton… ihmisten joukossa on pahoja, sinäkin lähdet usein sellaisten kanssa, jotka eivät tarkoita hyvää. Olen niin kiitollinen, kun puhuit minulle, kun annat minun olla uskottusi. Ja ehkä tämä pian menee ohitse… Ei, ei, en minä sitä vaadi, kestäköön vain niin kauan kuin kestää.
Tunne ei mennyt ohitse. Liinan sydän joutui kovan paineen alle. Hän kamppaili kaikella tahdollaan tunteita vastaan, jotka häntä sitoivat. Hän kävi läpi mustasukkaisuuden, katkeruuden ja vihan tulipätsien. Koti-ikävä iski häneen pitkinä yksinäisinä öinä ja päivinä, jolloin hänen ja Harryn yhteinen koti tuntui autiolta kuin erämaa. Hän sairastui. Harry toimitti huolestuneena kotiin lääkärit. Tuntui ivalta lääkitä häntä kivuista, jotka eivät häntä vaivanneet.
Liina käsitti, ettei hän saanut olla riippuvainen ulkonaisista olosuhteista. Hänen sisällisen ihmisensä täytyi päästä vapauteen. Hänen syvimmässään täytyi löytyä pyhäkkö hänen sielunrauhaansa varten, pyhäkkö, jota ei mikään järkyttänyt. Olisikohan mahdollista saada puisevasta ihmissydämestä jotakin niin sädehtivää kuin timantti? Hän katseli sormustansa ja rukoili.
Liina jäi pitkäksi aikaa yksin sydämensä ja timanttinsa kanssa. Timantti oli koulumestari ja sydän uppiniskainen ja kovakourainen oppilas. Hän keskusteli niiden kanssa ikään kuin ne molemmat olisivat olleet hänen kädessään rinnan. Sydän sai katsella, miten täydellisyys voitetaan, timantti oli ihana, säteilevä, vapaa. Olisi saattanut uskoa sitä yhdeksi niistä kyynelistä, jotka Kristus oli itkenyt syntisen ja kärsivän ihmiskunnan vuoksi.
Paine pusertui lujemmalle. Tumman naisen tilalle tuli vaalea. Harry kirosi heidät kaikki, mutta he olivat häntä väkevämmät.
— Sinä annat minulle anteeksi niin paljon kuin minua rakastat, sanoi
Harry, pää vaimonsa helmassa.
Liina silitti hänen hiuksiaan, joihin alkoi sekaantua harmaita suortuvia.