Heidän palavat savukkeensa kiiluivat penkin alla piilossa. Hieno sauhu tuntui ilmassa. Olivatkohan pojat todella ottaneet sen viisikymmentä penniä, joka oli kadonnut mamman kukkarosta viikko sitten?
— Puhu kauniisti tädille, rukoili Liina, käsivarrellaan lakana kallisarvoisine peitteineen, ja kiirehti varovaisesti alas narisevia portaita.
Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin jättää peite rouvien käsiin. Hänen kai täytyi mennä kotiin. Rouva Kamberg oli suuttunut — sellaista se oli, itse rouva Karell pyysi, että Liina saisi tulla auttamaan ja nyt hän vaati hänet pois keskellä kiirettä. Apuihmisistä ei ollut puutetta, olisihan niitä saanut, mutta kun hän itse pyysi, ja niin pyytämällä pyysi, olisihan saanut paljon tottuneempiakin kuin Liina. Kyyneleet tulivat Liinan silmiin. Mitäpä auttoi, että pastorska ja muut rouvat kehuivat peitettä, rouva Kamberg tempasi suuttuneena teekannun Liinan kädestä! Nousevien kyynelten läpi näki Liina tanssivat parit salin lattialla, täydet tarjottimet ruokasalissa ja palvelustytöt hellan ääressä keittiössä. Soitto pauhasi, permannot paukkuivat, ikkunoissa ja kattokruunuissa helisi. Ihmiset nauroivat. Liina painoi kiinni keittiön oven ja jäi hetkeksi portaille odottamaan, että hänen sydämensä lakkaisi takomasta. Hän pani kätensä ristiin valkoisen, tärkätyn esiliinan alle. Oli kolea ilta. Lehdet kahisivat osaksi puissa, osaksi jo maassa. Tähdet vilkkuivat. Huusiko mamma? Vai juhlatalostako ääni kuului? Molemmilla tahoilla huudettiin eikä ero tuntunut suurelta. Tässä ilon ja kärsimyksen välillä, tähtitaivaan alla, kävi kaikki kumman yhdenarvoiseksi. Ilo kestäisi pienen ajan, tuskin aamuunkaan. Kärsimys — se kestäisi kauemmin. Kuinka kauan? Liina astui portaille. Ne parahtivat hänen askeltensa alla.
* * * * *
Pari päivää myöhemmin asteli hän pitkin katuja, käsivarrellaan mamman morsiuslakanaan kääritty valkoinen irtopeitteensä. Alme oli luvannut olla mamman luona kunnes hän palaisi. Ensin tuntui vaikealta, Liina ei kuukausiin ollut käynyt pääkaduilla, hänellä oli se tunne että kaikki ihmiset katselivat häneen. Rouvien neuvoa noudattaen suuntasi hän ensin kulkunsa varakkaiden kihlattujen luo. Hän ei ollut voinut selvittää itselleen kysymystä, pitikö hänen kulkea isoa tietä vaiko keittiön portaista. Hän ei ollut kehdannut kysyä sitä pastorskalta. Äiti piti heitä yhä hienoina herrasväkinä, hän olisi tietysti suuttunut, jos olisi aavistanutkaan postimestari Kareliin tyttären ajattelevan keittiön portaita. Liina oli pukeutunut kuin kirkkoon, hän tuijotti maahan eikä uskaltanut kääntää päätään, astuessaan kadun poikki Laurénin puodin ohitse pormestarille. Kun tämä tuska oli voitettu, ei enää tuntunut vaikealta soittaa pormestarin ovikelloa. Liina oli laskenut kantamuksensa pöydän kulmalle eteisessä, kun pormestari astui hänen eteensä. Pormestaria mainittiin kautta kaupungin kohteliaaksi mieheksi, mutta Liina pelästyi niin, että hän tuskin sai sanan suustaan. Pormestari ei tahtonut voida käsittää hänen asiaansa. Hän kangersi kangertamistaan, että pastorska Lehto oli arvellut, että ehkä pormestari… ostaisi peitteen… kun oli kihloissa. Ja Liina avasi vapisevin käsin lakanan, josta tuli näkyviin valkoinen tähtikudos. Pormestari suuttui, hän oli kuitenkin kaikin puolin kohtelias, mutta hänen kasvonsa kävivät punaisiksi ja Liina ymmärsi, ettei hän halunnut kuulla puhuttavan siitä, että hän oli kihloissa. Hän pani siis nopeasti kokoon käärönsä, pyyteli nöyrimmästi ja tuhansin kerroin anteeksi, ja poistui porraskäytävään. Seisoen alhaalla punajuovaisen karvamaton päässä hän korjaili kääröään. Häntä hävetti, että oli mennyt pormestarille. Mutta Amalia-raukka, ei ollut hänkään onnellinen, ei pormestari rakastanut häntä. Se oli pakosta. He joutuivat siihen rakkauden maahan, missä temmotaan kahleita ja pyritään irti.
* * * * *
Liina käveli päämäärättä eteenpäin, onnellisena siitä, että toki oli päässyt pois pormestarilta. Hänen ei enää tehnyt mieli kihlattujen luo, ei, parempi oli koettaa muualla. Hän huomasi olevansa Allenin koululla ja poikkesi pihamaalle. Se oli niin suuri, kaunis pihamaa, täynnä ikivanhoja puita, jopa siellä oli huvimajakin, sellainen vanhanaikainen, jollaisia näki kuvissa.
Olisihan hänen pitänyt ymmärtää, että täällä täytyi mennä sisään keittiön tietä. Hän yritti isolle ovelle. Vanhemman neiti Allenin kasvot ilmestyivät silloin matalalla olevaan ikkunaan ja käsi viittasi tulemaan keittiöön. Molemmat neidit ja heidän vanha Stiinansa, kaikki kolme olivat siellä vastassa. Liina niiasi syvään. Neidit taivuttivat koko päänsä, niin että pitsimyssyt heilahtivat. Stiina ei kumartanut vähääkään, kysyi ainoastaan tiukasti, mitä oli asiaa, ikään kuin hän olisi pelännyt, että vieras tulisi kerjäämään. Paljoa paremmaksi ei Stiina tuntunut häntä arvostelevan senkään jälkeen, kun kuuli hänen asiansa. Täällä talossa oli käsitöitä niin yllin kyllin, sukulaiset kun niitä aina lähettelivät ja neiti Brita kun koulutyönsä lomassa aina ehti niitä tehdä.
— Antaa hänen nyt näyttää se, sanoi vanhempi neideistä.
— Oi ei, sanoi nuorempi, — mitä se kannattaa, mitä me sillä! Ai, sehän on neiti Karell. No, kuinka mamma jaksaa?… Te onnellinen, kun teillä on äitinne. Oi, se on sellainen menetys, ettei sitä koskaan voi unohtaa!