Molemmat neidit menivät ja hakivat silmälasinsa. Sill'aikaa punnitsi Stiina käsissään peitettä. Olipa siinä lankaa! Ja painoa! Sen peseminen ei ollut mitään leikintekoa. No niin, eihän sitä usein tarvitsisi pestä, mutta toki kerran vuodessa. Keittiö oli häikäisevän puhdas, suuri kuin sali ja valoisa. Joitakin prinssien kuvia oli seinillä, kiiltävien kattiloiden yläpuolella. Sisähuoneista kuului pianonsoittoa, luultavasti siellä harjoitteli joku niistä koulutytöistä, jotka asuivat johtajattarien luona.
— Jahah, sanoi vanhempi neiti, — katsotaanpa nyt. Jahah, se on kaunista työtä. Mutta paljonko te nyt tahdotte tästä?… Satakaksikymmentä viisi — hahhahhah, luuletteko myöskin, että sen saatte!… Niin, kyllä ne lankaa vievät nuo tuollaiset työt ja paljon niissä on tekemistä, mutta mutta —
Nuorempi sisar kehoitti Liinaa istumaan ja istuutui itsekin.
— Mitä sinä kiusaat neiti Karellia, sanoi hän Brita—neidille, — emmehän me tarvitse tuota työtä. Mitä me sillä tekisimme. Oi, jos te tietäisitte, mitä se merkitsee kun äiti kuolee! Sitä olentoa, joka on minut synnyttänyt, ei enää ole! Ketju on katkennut… Hän olisi vielä voinut elää jonkin vuoden, eläväthän ihmiset sadankin vuoden vanhoiksi, olen kuullut eräästä rouvasta, joka oli täyttänyt satakaksi vuotta, ja mamma oli vasta yhdeksänkymmentäkaksi…
— Niin, keskeytti vanhempi sisar malttamattomasti, — me nyt emme tarvitse tätä peitettä, mutta jos te tahdotte luovuttaa sen sadalla markalla, niin otamme. Meidän täytyy antaa morsiuslahja eräälle sukulaiselle. Mutta emme mitenkään kehoita teitä. Jos te saatte paremman maksun, niin myykää vain.
— Se on pestessä raskas käsitellä, huomautti Stiina, — eikä se tuo malli ole kauneimpia… Mutta hieno lakanapa sen on ympärillä!
Kaikki tarkastivat lakanan koruommelta ja ihmettelivät sitä. Liina kertoi, että se oli hänen äitinsä häälakana. Johtajattaret kutsuivat koulutytötkin katselemaan ja kehuivat sekä lakanaa että Liinan peitettä. Sillä lailla piti ommella! Tytöt, yllään mustat esiliinat, jotka kuuluivat Allenin koulun pukuun, koskettivat käsitöitä ja ravistivat ihmetellen päitään. Niiaten he sitten johtajattaren kehoituksesta läksivät. Liinakin läksi. Nuorempi neiti lähetti mammalle terveisiä.
Onpa siinä ollut suuri rakkaus äidin ja tyttären välillä, ajatteli Liina. Hän muisti vielä varsin hyvin sen hienon vanhan rouvan, jonka aina näki kirkon etupenkissä ruotsalaisessa jumalanpalveluksessa. Viisi vuotta sitten oli everstinna Allen kuollut yhdeksänkymmenenkahden vuoden vanhana ja yhä suri tytär häntä niin, ettei löytänyt lohdutusta. Olipa se Jumalan lahja sellainen rakkaus!
Liinalla ei enää tahtonut riittää rohkeutta jatkaa kiertoretkeään. Hän pysähtyi, punnitsi, levähti ja kulki taasen. Hyvin hiljaa hän vihdoin soitti rehtorin ovikelloa. Hän miltei toivoi, ettei soitto olisi kuulunut, ja katui, ettei ollut mennyt keittiön tietä. Mutta hänet päästettiin sisään ja pian olivat sekä rehtorska että lapset hänen ympärillään.
Jaa, niin, kyllä pastorska oli puhunut. Kyllähän he tarvitsivat sellaisen peitteen, kun heiltä viime vuonna vahingoittui koko makuuhuoneen kalusto, heillä kun silloin syksyllä oli tulipalonalku. Kartiini syttyi, lapset olivat yksin huoneessa, onneksi eivät he vahingoittuneet. Mutta huonekalut menivät pilalle.